Lähde:  Mestarin jäljillä
H.V.Morton
Otava 1937

     Tiedemiehillä, jotka ovat koettaneet määritellä ristiinnaulitsemisen ajankohdan, on se käsitys, että Jeshua kuoli joko vuonna 29 tai 30. Jos siis pidämme oikeana tätä ajan määrittelyä, niin Vapahtajan ennustus Jerusalemin hävityksestä tapahtui siis pääsiäisviikolla viimeistään vuonna 30 jKr.s. Lähtiessään temppelinpihalta juuri tällä viikolla Hän selitti opetuslastensa suureksi kauhuksi: "Päivät tulevat, jolloin tästä, mitä katselette, ei ole jäävä kiveä kiven päälle maahan jaottamatta." Sellainen puhe saattoi juutalaiset varmasti kummastuksiinsa, sillä heille temppeli ja sen jumalanpalvelukset merkitsivät heidän kansallisen elämänsä ydintä. Temppeli oli Jahven ja sen vuoksi mahdoton hävittää ja ikuinen.
     Kulkiessaan vesijohdon poikki Öljymäelle opetuslapset ajattelivat Messiaan sanoja, ja kun he eivät pystyneet hillitsemään uteliaisuuttaan eivätkä peittämään levottomuuttaan, he tulivat Hänen luokseen toinen toisensa jälkeen kysymään Häneltä "syrjässä" Hänen sanojensa merkitystä. Silloin Jeshua kuvasi mitä selvimmin sanoin Jerusalemin tuhoa ja neuvoi opetuslapsiaan pakenemaan vuoristoon, kun hävityksen päivät kohtaisivat heitä.
     Kului neljäkymmentä vuotta - neljäkymmentä vuotta, joina ennustus "sodista ja sodan sanomista", "vääristä profeetoista" ja "kapinan melskeestä" sananmukaisesti kävi toteen, kunnes koko maa oli täynnä vihaa, epätoivoa ja kapinointia. Tämä anarkian aika kuvastuu Apostolien teoissa. Kun roomalaiset viranomaiset kävivät Paavalin kimppuun, häntä luultiin ensin joksikin niistä monista, jotka sanoivat itseään Messiaaksi ja jotka olivat tyypillisiä tälle väärien toiveiden ajalle, jota Juudaan kansa eli syöstessään kohti perikatoa.
     Tämä neljänkymmenen vuoden aika on täynnänsä verisiä tapahtumia: roomalaiset kuvernöörit käskevät sotilaiden "puhdistaa" katuja, selootit ja fanaatikot murhaavat roomalaisen vartioväen, murhamiehet heiluttelevat aseitaan temppelin esipihallakin ja kreikkalaiset kaupungit tarttuvat miekkaan tappaakseen jokaikisen juutalaisen muuriensa sisäpuolelta. Niin lähestyi se "koston päivä", josta Jeshua oli puhunut. Yleinen kuohunta alkoi silloin, kun selootit ajettuaan Jerusalemista roomalaisen varusmäen ja tuotettuaan kokonaiselle legioonalle häpeällisen tappion alkoivat puuhata kansallista kapinaa. Neroa neuvottiin silloin läksyttämään tätä uppiniskaista ja kiihkomielistä kansaa ja hänet pakotettiin ryhtymään toimiin. Varustettiin suuri sotajoukko, ja v. 66 alkoi Juudean sota.
     Tähän aikaan Englannin nimi, omituista kylläkin, ensimmäisiä kertoja liittyy Jeshuan kotimaan historiaan. Vespanius, sabinilaisen veronkantajan poika, oli sotilas ja oli kunnostautunut roomalaisten hyökätessä Britanniaan keisari Claudiuksen aikana v. 43, kolmetoista vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Hän oli toisen, Augusta nimisen, legioonan päällikkönä ja taisteli etupäässä maan länsiosassa, valloitti Wightin saaren ja johti Rooman sotajoukkoja voitokkaasti Selentin salmesta Exejoelle asti. Ja niin miehet, jotka oli määrätty täyttämään Messiaan ennustusta, että "Jerusalem on oleva pakanain tallattavana", saivat kouluutuksensa Britanniassa. Vespaniukselle ja hänen 28 -vuotiaalle pojalleen Titukselle Nero nimittäin uskoi Palestiinan roomalaisen armeijan johdon.
     On ihmeellistä ajatella tätä yhteensattumaa. Tähän aikaan roomalaiset parhaillaan juuri oikoivat Englannissa kelttien polkuja ja laskivat perustusta uusille valtateille. Lontoota, joka nyt alkoi tointua Boudiccan kapinan jäljiltä, rakennettiin juuri uudelleen punaisista tiilistä pieneksi roomalaiseksi satamakaupungiksi Thamesin soisille rannoille. Pohjois- Britannian kartta alkoi nousta muinaisuuden sumuista ja muovautua varmoihin muotoihin. Eboracumissa, joka nyt on York, ja Devassa, joka on Chester, kajahteli bucina, sotatorvi, ja kumisi legioonien astunta. Ja näille kahdelle miehelle, jotka olivat auttaneet perustamaan länteen tätä uutta sivistystä, kohtalo oli maailman toisessa ääressä antanut tehtäväksi tuhota Vanhan Testamentin sivistyksen ja tavallaan aukaista Uuden Testamentin ajatuksille portit kaikkeen maailmaan.
     Se sotajoukko, jonka etunenässä Vespanius marssi Palestiinaa kohti, oli parhaiten varustettuja, mitä milloinkaan oli Roomasta lähetetty sotatantereelle. Hän kävi ensimmäisen taistelunsa Galileassa, jossa hän näki järveä ympäröivät seudut ja sen rantoja kiertävä uuraiden kaupunkien vyön suurin piirtein aivan samanlaisena kuin Messias oli nähnyt ne neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Mutta hän punasi järven veden juutalaisten verellä. Ne vuoret, joilla Jeshua oli saarnannut rakkauden ja armeliaisuuden Evankeliumia, kajahtelivat nyt kidutettujen ja surmattujen huutoja. Josephus, se historiankirjoittaja, jonka teoksiin meidän niin suuressa määrin on turvauduttava, kun on kysymys tämän ajan tuntemuksesta, vangittiin ja pantiin kahleisiin. Kuusi tuhatta kaikkein voimakkaimpia nuoria juutalaisia lähetetiin orjiksi Korinttiin, jossa Nero juuri oli panettanut alulle Korintin kanavan kaivamisen.
     Vespaniuksen ollessa juutalaisia rankaisemassa tapahtui sellaista, joka järkytti koko roomalaista maailmaa. Eräänä yönä nelisti Roomasta hevosensa selässä lihavahko, kolmissakymmenissä oleva mies ja tuli aamunkoitossa yksinäisellä paikalla Neventumin tien ja Via Salarian välissä sijaitsevaan maataloon. Siellä hän pysähtyi kauhun vallassa ja sormeillen kahta tikaria, jotka hänellä oli mukanaan. Kuulessaan ähestyvien kavioiden kapsetta hän paljasti rintansa ja käski orjansa Epafrodituksen työntää tikari häenn sydämeensä. Ja kautta koko maailman levisi uutinen, että Nero oli kuollut.
     Tätä seuraava sisällissodan aikana sai Vespanius keisarivallan ja nousi valtaistuimelle raivattuaan tieltään kolme kilpailevaa keisaria. Hänet huudettiinkin keisariksi oikeastaan Kesareassa Palestiinan rannikolla. Jättäen Juudean sodan viimeisen vaiheen, Jerusalemin hävityksen, poikansa Tituksen huoleksi Vespanius palasi Roomaan.
     Titus oli kolmikymmenvuotias ilmestyessään vuonna 70 jKr Jerusalemin muurien edustalle mukanaan valtava armeija, viides, kymmens, kahdestoista ja viidestoista legioona, joihin kuului kuten tavallisestikin vielä ratsuväkeä ja apujoukkoja,  - yhteensä 60000 tai 80000 miehen vahvuinen sotajoukko. Kaupunki sai nyt kokea kaikki piirityksen kauhut. Se oli jo sitä ennen kärsinyt kaiken sen surkeuden, jonka puoluetaistelu tuovat mukanaan, sillä sen muurien sisäpuolella raivosi sisällissota, joka oli kauheimpia, mitä historia tuntee. Kiihkoilijat, äärimmäiset kansallismieliset ja rosvot pitivät miehitettyinä Jerusalemin eri osia ja taistelivat toisiaan vastaan, siksi kunnes veri virtasi koskina kaduilla. Kun Titus sijoitttui kymmennenen, "Fretensis" - nimisen legioonansa kanssa Öljymäelle josta näki koko Jerusalemin, kaupunki lepäsi hänen silmiensä edessä sellaisena kuin Jeshua oli sen nähnyt neljäkymmentä vuotta aikaisemmin. Herodeksen komea palatsi oli nyt valmis, mutta ei mitään merkittävää ollut muuttunut, vaikkakin jotkin rakennukset ja pohjoinen esikaupunki olivat kärsineet kapinoista ja piirityksestä.
     Neljäkymmentä vuotta ei ole pitkä aika. Jerusalemissa oli näihin aikoihin ehkä viisikymmenvuotiaita, jotka kaksitoista vuotiana lapsukaisina olivat olleet näkemässä ristiinnaulitsemisen. Ehkäpä niissä pääsiäisjoukoissa, joita tungeksi verisillä kaduilla, sillä sen jälkeen oli huhtikuu, oli talonpoika, jotka vielä muistivat, että heidät lapsina oli viety miehen luo, joka oli siunannut heidät ja sanonut: "Sallikaa lasten tulla Minun tyköni älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta."
     Jerusalemissa oli varmasti myöskin joukko vanhoja, kuusi tai seitsenkymmenvuotiaita miehiä, jotka muistivat Jeshuan käskyt, että kun koston päivä tulisi, heidän ei pitäisi ottaa mukaansa edes taloustavaroitaan eikä sen, joka olisi pellollaan, pitäisi palata kotiinsa noutamaan viittaansa, vaan heidän pitäisi kaikkien viipymättä paeta vuorille. Ja näin ensimmäiset uskovaiset olivat tehneet. He olivat salaa paenneet tuhoon tuomitusta kaupungista ja hakautuneet Pellaan, Genesaretin järven eteläpuolelle, paikkaan, jonka nimenä on nyt Chirb Fahil.
     Titus sijoitti päävoimansa pohjoiseen ja luoteeseen ja jätti kymmenennen, Fretensis -nimisen, legioonan tehtäväksi läpitunkemattoman itäisen muurin vartioimisen Öljymäeltä käsin.
     Muurinsärkijöiden äänet järisyttivät ilmaa päivästä päivään. Joka päivä saattoi nähdä juutalaisten aivan mielettömän rohkeuden vallassa ryntäävän kohti varmaa kuolemaa heittääkseen tulta sotakoneiden päälle ja pitelevän valkean hehkuvaa metallia, siksi kunnes heidän kätensä paloivat haavoille. Toukokuun alussa Titus tunkeutui siihen esikaupunkiin, jota sanottiin Uudeksi kaupungiksi, ja käski Josephusta, historioitsijaa, kehoittamaan kansalaisiaan antautumaan. Hän sai uhmailevan vastauksen. Titus rakennutti nyt Jerusalemin ympärille mahtavan vallin, jonka rakentamisessa kukin legioona oli vastuussa omasta osastaan, ja nälkä asettui Jerusalemin muureille ivaamaan kansan määrättömiä kärsimyksiä. Asukkaat olivat lopen väsyneet heittämään tuhanssien kuolleiden ruumiita kellareihin ja suuriin taloihin. Viisi sataa karkuria ja vankia ristiinnaulittiin joka päivä, kunnes kunnaat olivat niin täynnä ristejä, että oli kuin ne olisivat kasvaneet kaameaa metsää ja alkoi olla puute puusta.
     Surkeita karkurien joukkoja alkoi hiipiä vihollisen puolelle päin. Josephus, joka näki heitä, sanoo, että he olivat "turvoksissa ja pöhöttyneitä kuin vesipöhöä sairastavat". Mutta vihollisen puolella heitä odotti kaamea kohtalo. Niiden rosvojen ja murhamiesten keskuuteen, joita oli kulkeutunut Rooman sotajoukon liepeillä kuin sakaaleita, levisi huhu, että karkulaiset olivat nielleet kultansa ennen kaupungista lähtöään. Yhdessä ainoassa yössä rosvot viilsivät auki kaksituhatta ihmistä. Kuulleessaan tästä Titus raivostui niin, että kutsui päällikkönsä koolle ja antoi joukoilleen määräyksen, että sotilas, joka havaittiin syypääksi siihen, että oli viiltänyt auki karkurin ruumiin kullanlöytämisen toivossa, oli teloitettava. Mutta tämäkään ei saanut murhia loppumaan.
     Piirityksen yhä jatkuessa Jerusalemin ympäristö muutti kokonaan ulkonäköään. Kaikki puut kaadettiin sotakoneiden, hyökkäyssiltojen ym. rakennustarpeiksi. Katsahtaessaan ensimmäisen kerran alas Öljymäeltä Titus oli nähnyt sen vehmaan viljellyn mäen viinitarhoineen ja öljy- ja viikunapuineen, jota Jeshuakin oli rakastanut. Mutta piirityskuukausina kirjoitti Josephus, joka oli tuntenut seudun hyvin entisiä aikoina:
     "Eikä muukalainenkaan, joka ennen oli nähnyt Juudean ja kaupungin kauniit esikaupungit, voinut muuta kuin valittaa ja surra siinä tapahtunutta surta muutosta. Sillä sota oli hävittänyt jäljettömiin koko entisen kauneuden. Jo jos joku, joka ennen oli tuntenut paikan, nyt olisi tullut sinne, hän tuskin olisi tuntenut sitä samaksi. Vaikka hän olisi ollut aivan sisällä kaupungissa, hän olisi kuitenkin etsinyt sitä." Kaupungissa itsessään kidutettiin julmasti lihavan ja hyvinvoivan näköisiä ihmisiä, jotta olisi saatu heidät tunnustamaan, oliko heillä salaisia varastoja. Vanhemmat riistivät ruuan lastensa suusta. Martan, rikkaan Nikdimon ben Gorionin tyttären, jonka myötäjäiset olivat olleet miljoona kultadenaaria, nähtiin etsivän jyviä kaupungin tunkioilta.
     "Nälkään nääntyneiden lukumäärä oli pöyristyttävä", kertoo Josephus, "ja se kurjuus, joka heidän oli kestettävä, sanoinkuvaamaton, sillä jos vain varjokin jostakin syötävästä vilahti jossakin, siitä syntyi heti tappalu. Läheiset ystävät alkoivat taistella siitä keskenään, toinen kävi toisensa kimppuun ja he koettivat anastaa toisiltaan kaikkein kelvottomimmatkin ruokatarpeet. Ei tahdottu uskoa kuolleittenkaan olevan aivan ilman ruokaa, vaan rosvot saattoivat tutkia heidät, vieläpä ennen kuin he olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä, nähdäkseen, olisivatko he ehkä kätkeneet jotakin syötävää povelleen ja vain tekeytyneet kuoleviksi. Nämä ryövärit juoksentelivat ympäriinsä suu ammollaan, kompastellen ja kaatuillen kuin hullut koirat, he törmäilivät talojen oviin kuin juopuneet ja saattoivat suuressa hädässään syöstä samaankin taloon kaksi kolme kertaa samana päivänä. Sitä paitsi heidän nälkänsä oli niin sietämätön, että se pani heidät pureksimaan mitä tahansa, ja he keräsivät sellaista, johon saastaisimmatkaan eläimet eivät koske, ja he söivät sitä. Lopulta he eivät voineet jättää rauhaan kenkiä ja vöitäkään, vieläpä liivissä olevan nahankin he repivät irti ja pureskelivat sitä. Vanhat heinätukotkin kelpasivat joillekuille ruoaksi, toiset keräsivät juuria ja saivat murusesta neljä attikalaista drakmaa. Mutta miksi kuvaan sitä häpeällistä eläimellisyyttä, jonka valtaan ihmiset joutuivat, kun he suuuressa nälässään söivät vaikka kelvottomia aineita. Sen sijaan aion nyt kertoa tapauksesta, jonka veroista ei tiedä mainita mikään historia, ei kreikkalaisten ja barbaarien. Se on kauhea kertoa ja kuulostaa uskomattomalta. Olisin tosiaankin ollut mielelläni kertomatta tästä hirveästä onnettomuudestamme, jotta en päästäisi julkisuuteen sellaista, mikä varmasti kauhistuttaa jälkimaailmaa. Mutta aikalaisteni joukossa on lukemattomia, jotka saattavat todistaa todeksi nämä tapaukset, ja sitä paitsi kansalleni tuskin olisi syytä olla minulle kiitollinen, jos salaisin ne kärsimykset, jotka sen oli kestettävä tänä aikana."
     "Oli muuan nainen, nimeltä Maria, joka asui Jordanin toisella puolella; hänen isänsä oli Eleaser, Betusubin kylästä, joka nimi merkitsee iisopin taloa. Hän oli kuuluisa maineikkaasta suvustaan ja suuresta rikkaudestaan, ja hänkin oli paennut niiden suurien joukkojen kanssa, jotka matkasivat Jerusalemiin, ja hän jäi heidän kanssansa sinne piirityksen ajaksi. Häneltä oli jo anastettu tavarat, jotka hän oli tuonut mukanaan Pereasta. Sen, mitä hänen muuta oli onnistunut panna talteen, ja ne elintarpeet, joita hän oli kerännyt varastoon, joutuivat niiden saaliinhimoisten vartijoiden käsiin, jotka sitä varten joka päivä tunkeutuivat hänen taloonsa. Tämä saattoi naisparan raivon valtaan, ja alituisilla soimauksilla ja taivaan kirouksella, jonka hän sinkosi näitä ryösteleviä roistoja kohti, hän oli saanut nämäkin vihan vimmaan. Mutta ei yksikään heistä, ei suuttumuksesta, jonka hän oli heissä nostanut, eikä liioin säälistä hänen surkeaa tilaansa kohtaan tavoittanut hänen henkeään. Ja kun hän itse sattui saamaan käsiinsä jotain syötävää nälän jäytäessä hänen sisikuntaansa ja ytimiään ja kun hänen kiihkonsa paloi nälkääkin voimakkaampana, niin silloin hän ei enää kuunnellut muuta kuin vihansa ja tuskansa ääntä. Ja niin hän tuli ryhtyneeksi luonnottomimmasta luonnottomimpaan. Hän kävi käsiksi pieneen poikaansa, joka silloin oli kapalolapsi ja lepäsi hänen rinnoillaan, sanoen: "Voi sinua kurjaa lasta, ketä varten olen koettanut säästää sinua tässä kauheassa sodassa, nälänhädässä ja kapinamelskeessä. Tämä roomalaissota päättyy kuitenkin siihen, että vaikka he säästäisivätkin henkemme, me joudumme heidän orjikseen. Nälänhätä tekee sitä paitsi lopun meistä, ennenkuin joudumme orjuuteen. Mutta pahempi kuin kaikki muu yhteensä on tämän maan oma kapinoitseva roskaväki. Kas niin, tule sinä nyt minun ruoakseni ja tulkoon sinusta kauhistus näille riehuville roistoille ja sananlasku jälkimaailmalle, sillä tämä on viimeinen, mikä vielä puuttuu, jotta meitä juutalaisia kohdanneiden onnettomuuksien mitta olisi täysi."
     "Tämän sanottuaan hän surmasi poikansa ja paistoi hänet ja söi hänestä puolet. Loput hän pani piiloon. Niin ryövärit tulivat jälleen ja tuntiessaan tämän ruoan tympäisevät hajun he uhkasivat heti paikalla katkaista häneltä kaulan, ellei hän ilmaisisi, missä hänellä oli se ruoka, jonka hän oli valmistanut. Hän vastaisi silloin, että hän oli "säästänyt oikein hienon annoksen heitä varten", ja niin hän paljasti sen, mitä vielä oli jäljellä hänen pojastaan. Tämän nähdessään miehet joutuivat sellaisen kauhun ja hämmennyksen valtaan, että he aivan tyrmistyivät. Nainen sanoi heille: "Tämä on oma poikani, ja mikä hänelle on tehty, se on minun tekemääni. Tulkaa nyt ja syökää tätä ruokaa, sillä olen itsekin sitä syönyt. Älkää olko olevinanne hellämielisempiä kuin nainen älkääkä sääliväisempiä kuin äiti. Mutta jos nyt olette niin arkoja omastatunnostanne, että inhoatte tätä minun uhriani, niin koska nyt kerran olen syönyt puolet siitä, voitte jättää minulle toisetkin puolet." Minkä jälkeen miehet lähtivät vavisten pois, sillä milloinkaan ennen he eivät olleet kauhistuneet mitään näkemäänsä niinkuin tätä, ja hiukan vastahakoisesti he jättivät tämän lihan äidille. --- Sen vuoksi nämä, joita nälkä näin kidutti, olivat niin halukkaita kuolemaan; ja niitä, jotka jo olivat vainajia, pidettiin onnellisina siksi, että he olivat päässeet näkemästä ja kuulemasta tämän kaltaisia kauheuksia."
     Mutta yhä vain jatkui piiritystä. Muurinsärkijät ja ballistat olivat työssä yötä päivää. Airuet kehoittivat nälkää näkevää kaupunkia antautumaan, mutta saivat vastaukseksi vain herjauksia ja uhmaa. Suuria vilja- ja elintarvevarastoja oli koottuna roomalaisten rintaman taakse sellaisen matkan päähän, että muureillaolijat saattoivat nähdä ne. Tarkoituksena oli, että tämä kidutus mikäli mahdollista saisi nälkää näkevät juutalaiset antautumaan, kun he näkivät kaiken tämän yltäkylläisyyden. Mutta tämäkin juoni epäonnistui. Osoittaakseen heille, kuinka väistämätön heidän kohtalonsa oli, Titus käski järjestää koko Rooman armeijan suureen paraatiin Jerusalemin muurien edustalle. Työpuku pantiin syrjään ja välkkyvät panssarit, kypärät ja paraatipuvut otettiin esille laatikoistaan, ja sellaisessa asussa koko Rooman armeija suoritti ohimarssian pasuunojen tärähdellessä ja niin, että tämä kaikki näkyi selvästi Jerusalemiin. Paraatia kesti neljä päivää. Muurit olivat mustanaan ihmisiä. Mutta vaikka tämä näky vavisutti Jerusalemia sen sydäntä myöten, se ei kuitenkaan täyttänyt tarkoitustaan, ja sotaa jatkettiin.
     Kesäkuun alussa roomalaiset saivat haltuunsa Antonin linnan.  Se sijaitsi lähellä sitä tuomioistuinsalia, jossa Pilatus oli tuominnut Jeshuan kuolemaan, ja kohosi temppelin pohjoisseinän viereltä. Titus tahtoi itse olla mukana ensimmäisessä hyökkäyksessä, joka tehtäisiin temppelin kimppuun, mutta hänen päällikkönsä saivat hänet taivutuksi katselemaan hyökkäsytä jostakin Antonin linnan korkeasta tornista. He käyttivät siihen sitä tekosyytä, että Titus niin korkealta paikalta käsin muka saattoi paremmin nähdä, keille olisi syytä antaa urhoollisuusmitalleja, ja päättää ylennyksistä. Lähes kuukauden päivät käytiin raivoisaa taistelua temppelistä, sillä juutalaiset olivat kiihkomielisen varmoja siitä, että Jahve viime hetkessä tulisi vapauttamaan vanhan pyhäkkönsä. Titus taas alituiseen kehoitti juutalaisia antautumaan ja syytti heitä itseään pyhäinhäväisystä. Hän tahtoi säästää temppelin, jota pidettiin yhtenä maailman ihmeenä.
     Titus ja hänen sotilaansa katselivat temppeliä ja näkivät, kuinka nuolet ampuivat niiden pihojen yli, joiden varjossa Jeshua neljäkymmentä vuotta aikaisemmin oli ajanut ulos rahanvaihtajat. Roomalaiset näkivät, kuinka tuli levisi pitkin pylvästöjä ja kuinka taistelu raivosi pyhien muurien ympärillä ja tunkeutui kaikkeinpyhimpään asti. He olivat viimeiset, jotka näkivät Herodeksen temppelin sellaisena kuin Jeshua oli sen nähnyt. Elokuun alussa onnistunut hyökkäys vei roomalaiset kaikkeinpyhimmän edustalle asti. Muuan sotilas, joka, kuten Josephus kertoo, oli joutunut jonkinlaisen pyhän raivon valtaan, sieppasi käteensä kekäleen, hyppäsi toverinsa hartiolle ja heitti kekäleen sisään kultaisesta ikkunasta. Ja liekit levisivät Herran temppeliin.

Josephus kertoo:

     "Silloin caesar huusi itse kovalla äänellä taisteleville sotilaille ja antoi oikealla kädellään merkin, että he sammuttaisivat tulen. Mutte he eivät kuunnelleet hänen käskyään, vaikka hän huusi kovalla äänellä, sillä vielä kovempi aseiden kalina ja taistelun melske teki heidän korvansa kuuroiksi. Eivät he liioin huomanneet hänen kädellään antamaansa merkkiä, sillä toiset heistä olivat käsikähmässä ja toiset kiihkon vallassa. --- Ja kun caesar ei mitenkään saanut hillityksi sotilaitten hurjaa raivoa ja kun tuli vain leviämistään levisi, läksi Titus itse päällikköineen temppelin sisimpään pyhäkkööön tarkastaan sitä mitä siellä oli. Hän havaitsi, että se suuresti ylitti kaiken, mitä muukalaiset olivat tienneet siitä kertoa eikä jäänyt jälkeen siitä, mitä mitä me itse sitä kiitellen olemme siitä väittäneet ja uskoneet. Mutta kun liekit eivät vielä olleet ehtineet temppelin sisäosiin, vaan raivosivat ainoastaan molemmissa huoneissa, jotka ympröivät pyhintä, ja kun Titus sen vuoksi otaksui, niinkuin asianlaita olikin, että itse pyhäkkö vielä voitaisiin pelastaa, hän kiiruhti sinne ja koetti taivuttaa sotilaita sammuttamaan tulen. Hän antoi myöskin käskyn Liberaliukselle, sadanpäämiehelle, ja hänen lähettyvillään olevalle keihäsmiehelle, että heidän oli sauvoillaan lyötävä maahan ne sotamiehet, jotka eivät ottaneet totellakseen, ja sillä tavalla hillittävä heitä. Mutta sotamiesten kiihko oli vielä voimakkaampi kuin heidän caesaria tuntemansa kunnioitus tai niitä kohtaan tuntemansa pelko, jotka koettivat pidättää heitä. Samoin kävi sotilaille ylivoimaiseksi heidän vihansa juutalaisia kohtaan ja heidän hurja halunsa kukistaa nämä."
     "Sen lisäksi monia houkutteli eteenpäin saaliin toivo, silllä he olivat siinä uskossa, että kaikki temppelin sisähuoneet olivat täynnä rahoja, ja hehän näkivätkin, että kaikki, mikä oli heidän ympärillään oli puhdasta kultaa. Sitä paitsi caesarin edelle ennätti yksi sotilas, joka oli ehtinyt jo temppelin esipihalle, silloin kun hän itse kiiruhti sotilaiden joukkoon heitä hillitsemään. Tämä sotilas otti nimittäin kekäleen ja heitti sen pimeässä temppelin porttien saranakoukkuja kohti, jonka jälkeen tuli alkoi levitä kaikkeinpyhimpään. Heti tämän jälkeen päälliköt alkoivat perääntyä ja caesar heidän mukanaan. Kun ei siis ollut enää ketään, joka olisi voinut estää temppelin ulkopuolella olevia sotamiehiä sytyttämästä tuleen rakennuksia, paloi koko pyhäkkö perustuksiian myöten huolimatta caesarin kiellosta."
     Mutta vielä nytkin, kun puoli Jerusalemia oli jo Tituksen käsissä ja temppeli oli vain suitsevana rauniona, kieltäytyivät selootit antautumasta. He vetäytyivät kaupungin ylempään osaan ja jatkoivat sieltä käsin taistelua. Titus kehoitti heitä jälleen antautumaan. Tyropoion - Juustontekijän - laakson sillalla seisten (jota siltaa Jeshuan jalat olivat astuneet ja jonka rauniot löydettiin muutamia vuosia sitten hautautuneena kahdeksankymmenen jalan syvyyteen maanpinna alle) hän piti pienen puheen ja mainitsi silloin Britanniankin nimen:
    "Sanokaa", hän huusi kovalla äänellä, "onko olemassa suurempaa estettä kuin se valtava muuri, valtameri, joka ympäröi brittejä? Ja kuitenkin näiden on täytynyt taipua roomalaisten aseiden edessä ---. Voi teitä surkeita olioita, mihin te sitten turvaatte? Eikö teidän väkenne jo ole kuollut? Eikö teidän pyhäkkönne ole jo tuhottu? Eikö teidän kaupunkinne ole nyt minun vallassani? Ja eivätkö henkennekin ole minun käsissäni? Vieläkö pidätte turmaan syöksemistä uljuutena? Jos heitätte aseenne ja jätätte itsenne minun haltuuni, niin kohtelen teitä kuin lempeä isäntä palkollisiaan."
     Mutta voitetut juutalaiset rupesivat nyt vaatimaan niin kohtuuttomia ehtoja, että Tituskin menetti kärsivällisyytensä. Hän käänsi heille suutuksissaan selkänsä ja käski sotilaiden polttaa ja ryöstää kaupunki.
     Vielä kerran muurinsärkijät hyökkäsivät muureja vastaan. Vielä kerran pystytettiin suojavarustukset. Vielä kerran ballistat sinkosivat kiviään ja jouset kekäleitään urhoollisten puolustajien päälle. Lopuksi roomalaiset heittäytyivät muurien yli ja väsyttyään teurastukseen he syöksyivät kaupunkiin ryöstämään. Mutta murtautuessaan nyt taloihin he perääntyivät kauhuissaan, sillä jokainen talo oli täynnä mätäneviä ruumispinoja!
     Niin Jerusalem muuttui lähes kuuden kuukauden piirityksen jälkeen raunioläjäksi. Se ennustus, joska Jeshua oli lausunut temppelissä noin neljäkymmentä vuotta aikaisemmin, oli nyt käynyt toteen! "Sillä suuri hätä on oleva maan päälllä ja viha tätä kansaa vastaan; ja he kaatuvat miekan terään, heidät viedään vangeiksi kaikkien kansojen sekaan,ja Jerusalem on oleva pakanain tallattavana, kunnes pakanain ajat täyttyvät."
     Titus piti paraadin kiittäkseen armeijaansa ja jakaakseen kunniamerkkejä. Hän seisoi korokkeella esikuntansa ympäröimänä ja kuunteli kunniamerkkien ja ylennysten luettelon lukemista. Hän jakoi kultaisia kruunuja, koruja, keihäitä ja muita kunniamerkkejä. Sen jälkeen hän antoi käskyn, että muurit ja koko kaupunki oli hajoitettava maan tasalla paitsi osaa läntisestä muurista ja Herodeksen palatsin kolmea tornia. Sitten hän purki leirin ja läksi vieden mukanaan joukon vankeja ja sen kultaisen pöydän, jolla oli pidetty näkyleipiä, seitsenhaaraisen kynntilänjalan ja muita temppelin pyhiä astioita. Tullessaan 70 jKr. Jordanin laaksoon Titus köytätti yhteen monta orjaa ja heitti heidät kuolleeseen mereen. Mutta he säilyttivät ilmeisesti malttinsa ja pitivät päänsä pystyssä, sillä he nousivat elävinä pinnalle.
     Se legioona, joka jätettiin vartioimaan suitsevia raunioita, oli kymmenes, "Fretensis". Sen leiri oli nyt ainoa elonmerkki näillä ruskeaksi palaneilla kukkuloilla, jotka kerran olivat olleet Jerusalem. Kaikki, mikä Messiaalle oli ollut täälllä tuttua, ja jokainen paikka, joka opetuslasten ja ensimmäisten uskovien mielissä oli liittynyt Messiaan kärsimykseen, oikeudenkäyntiin ja ristiinaulitsemiseen, oli hajoitettu maan tasalle paitsi tietystikään sitä kukkulaa, joka tunnettiin Golgatan nimellä. Kymmenennen legioonan mukana oli kuten tavallisestikin joukkoja, ja nämä olivat, kerrotaa, "ulkolaista syntyperää, osaksi kaikkein kaukaisimmista maista lännestä". Onkohan ehkä liian uskalista kuvitella, että näiden joukossa, jotka omin silmin näkivät Jerusalemin hävityksen, jotka kulkivat raunioilla ja kaivoivat saalista pohjakerroksista ja kellareista, jotka kävivät Pilatuksen tuomioistuinsalissa ja tietämättään seisoivat Paakallonpaikalla, oli miehiä Englannistakin? Jonkun ajan kuluttua, kukaan ei tiedä milloin, palasi joukko juutalaisia Pellasta Jerusalemiin. Nämä olivat ne uskovat, jotka olivat totelleet Mestarin viimeistä käskyä ja paenneet vaaran lähestyessä. He palasivat ja ja valitsivat Siimonin piispakseen. Voimme kuvitella, kuinka he kyyneleet silmissä katselivat raunioita, joiden keskessä he seisoivat. Vanhimmat heidän joukostaan olivat ehkä nähneet Hänet ristillä. He harhailivat varmaankin raunioiden välissä etsien pyhiä muistopaikkoja ja sanoen: "Tässä Hän paransi sokean miehen" tai "tässä Hän sanoi ne asiat". Varmastikin he Jerusalemin raunioista etsivät sen talon, joka oli ollut Marian, Markuksen äidin, ja jossa Jeshuan arvellaan viettäneen vimeisen ehtoollisaterian. Mieli tulvillaan näitä pyhiä muistoja he rakensivat talon uudelleen ja käyttivät sitä hartaudenharjoituspaikkana.
     Kuuteenkymmeneen vuoteen Jerusalemia ympäröivillä kukkuloilla ei sitten ollut muuta kuin kymmenen legioonan, "Fretensiksen", leiri, majoja, joita kauppiaat ja muu sellainen väki, joka aina seurasi legioona, rakensivat.
     Jerusalemin tuhon jälkeen vuonna 70 osa niistä uskovista, jotka olivat paenneet Pellaan, palasi kotiensa raunioille. He olivat Jeshuan Messiaan liittävänä elävänä renkaana. Vanhimmat heistä olivat nähneet Hänet ja ehkä puhuneetkin Hänen kanssaan, ja nuorimmatkin varmasti tunsivat Golgatan paikan ja tiesivät, missä se talo oli sijainnut, jossa viimeinen ehtoollisateria nautittiin. Getsemanen puutarha ja kaikki muut paikat, jotka liittyvät Vapahtajan maalliseen elämään, olivat varmasti myöskin kaikille tuttuja. Kaikki yli viisikymmenvuotiaat muistivat varmasti elävästi oikeuden käynnin ja ristiinnaulitsemisen.
     Pellan uskovat vaelsivat varmastikin Jerusalemin haudoilla ja raunioilla aivan samoin kuin Ypresín ja Cambrain talonpojat kotipaikoillaan, joiden yli oli käynyt maailmansodan myrsky. Mutta heillä oli enemmänkin tienviittoja kuin näillä, sillä Ypresíssä pommit olivat ampuneet hajalleen kaikki, mitä olisi saattanut pitää kiinnepisteenä, mutta Titus sensijaan oli tahallaan säästänyt Herodeksen linnan valtavat tornit. Näitten ensimmäisten uskovien oli siis helpompi löytää vanhat kotinsa kuin esim. Cambrain asukkaiden. Sitä paitsi Jerusalem on rakennettu kovalle kalliolle, eikä Titus hävittänyt rakennuksia voimakkaasti räjähtävillä aineilla. Sen vuoksi on jokseenkin varmaan, että kansa alkoi pian rakentaa uudelleen talojaan näille paikoille, jotka olivat heille kaksi kerroin pyhiä, sekä Mestarin elämän että heidän oman sukunsa historian pyhittämiä. Emme tiedä, miten he suhtautuivat Golgataan. Näyttää oikeastaan siltä kuin he olisivat pitäneet pyhempänä sitä taloa, jossa oli nautittu viimeinen ehtoollisateria - Marian, Markuksen äidin taloa, jossa Jeshua uudelleen näyttäytyi heille ristiinnaulitsemisen jälkeen, jossa helluntai-ihme tapahtui ja jossa perimätiedon mukaan pyhä äiti vietti lopun elämäänsä.
     Tämän talon paikalle kohosi pian kirkko, ja se sai nimekseen "Coenaculum" (yläkerran huone, ruokahuone), joka liittyy sanaan "coena (ateria). On varmasti aivan luonnollistakin, että nämä ihmiset vain neljäkymmentä vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen pitävät pyhempänä tätä paikkaa, joka heidän muistossaan liittyy Jeshuan viimeisiin jäähyväissanoihin ja Hänen ilmestymiseensä heille ylösnousemisen jälkeen kuin Golgatan vuorta, jota ympäröi syvin tragiikka. Mutta vaikkakaan he eivät, sikäli kuin tiedämme, rakentaneet kirkkoa Jeshuan haudalle, voimme olla varmoja siitä, että he tiesivät, missä se oli.
     Noin kuudenkymmenen vuoden ajan Jerusalem ei ollut muuta kuin kymmenennen legioonan, "Frentesiksen", leiripaikka. Legioonan leirin ympärillä oli joitakin hökkeleitä, kauppiaiden ja muun sotilaitten mukana kulkeutuneen väen asumuksia, ja raunioiden keskeltä kohosi varmasti joitakin taloja, joissa asui aikansa palvelleita sotilaita ja sen sellaista väkeä. Ja Sionin vuorella oli pieni uskovien siirtokunta ja sen keskuspaikka, Coenaculum. Tässä oli varmastikin koko väestö, sillä entiset asukkaat oli joko surmattu, silloin kun Titus valloitti kaupungin, tai viety vankeina pois.
     Näihin aikoihin Jerusalemin kohtaloihin puuttui jälleen kaksi miestä, joiden nimi liittyy Englannin nimeen. Ensimmäinen oli keisari Hadrianus. Hän oli tehnyt joukon matkoja keisarikuntansa eri osiin. Yhdellä matkallaan hän oli v.122 jkr. käynyt Britanniassa ja antanut silloin käskyn, että oli rakennettava Tyne-joesta Solwayn lahteen suuri muuri, jolla vieläkin on hänen nimensä.
     Toisella matkallansa kahdeksan vuotta myöhemmin hän kävi Palestiinassa. Joku, luullakseni Renan, on sanonut, että raunioiden näkeminen herätti Hadrianuksessa aina halun rakentaa ne uudelleen. Varmastikin sellaisena kuin se nyt lepäsi harvinaisen edullisessa asemassaan hylättynä ja autiona vuorillaan pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Hän käski raivata paikan, niin että siihen voitaisiin rakentaa uusi kaupunki. Kaupungin nimeksi oli tuleva "Aelia Capitolina", joka oli yhdistelmä hänen omasta nimestään Aeliuksesta ja Juppiter Capitolinus jumalasta!
     Kun päätös julistettiin, se lietsoi tulta kansallismielisiin. Vuosien 70 ja 130 välillä oli varttunut uusi juutalaispolvi, joka oli unohtanut Tituksen, ja vielä kerran pyyhälsivät kapinan myrskyt yli Juudean, Hadrianuksen piti lähettää hakemaan Britanniasta paras kenraalisa Julius Severus. Tämä alkoi häikäilemättömän sodan, jossa, sen mukaan mitä Cassius Dio kertoo, 580.000 henkeä sai surmansa lähes kuuden sadan linnoitetun kaupungin ja kylän piirityksessä ja valtauksessa. Kun tämä sota oli käyty loppuun, ei juutalaiskysymystä ollut enää. Kapinan johtajat revittiin kappaleiksi valkeiksi hehkutetuilla raudoilla. Mutta Jerusalemin vuorilta alkoi jälleen kuulua kivenhakkaajan taltan rauhallinen ääni.
     Aalia Capitolina, niinkuin Jerusalem oli uudelta nimeltään, oli ylväs kaupunkin, jossa oli valkeita taloja ja pylväskäytäviä, forumeita ja temppeleitä ja jota ympäröi osittain juutalaisten vanhan linnoitusmuurin jäännösten päälle rakennettu muuri. Kaupunki vihittiin ja pyhitettiin Juppiter Capitolinukselle Hadrianuksen viettäessä hallituksensa kaksikymmenvuotiasjuhlaa, "vincennaliaa", vuonna 136.
     Tämän uuden roomalaisen kaupungin rakennusten joukossa oli myöskin Venukselle pyhitetty temppeli. Se oli rakennettu pienelle kukkulalle, joka oli ollut aivan Herodeksen Jerusalemin ulkopuolella. Se oli Golgatan kukkula eil pääkallonpaikka. On usein otaksuttu, että Hadrianus rakensi tämän temppelin sen vuoksi, että uskovat pitävät kukkulaa pyhänä maana ja hän halutessaan hävittää kaiken juutalaisen, tai mitä hän piti puolijuutalaisena menoina, oli pyhittänyt tämän temppelin Venukselle häväistääkseen Messiaan muiston.
     Paulinus Nolalainen, joka kirjoittaa keisari Severukselle neljännellä vuosisadalla, sanoo että Hadrianus, "joka kuvitteli voivansa tappaa uskon Messiaaseen häpäisemällä tämän paikan, vihki Juppiterin kuvan Jeshuan kärsimyksen paikalle.
     Tämä pakanatemppeli rakennettiin Golgatalle hyvin mielenkiintoisella tavalla. Ensin rakennettiin kaksikymmentä jalkaa korkea muuri kukkulan ympärille ja täytettiin sitten sen sisäpuolinen alue kivensiruilla ja muurilaastilla. Sillä tavalla saatiin korkea tasainen paikka, joka oli suunnilleen kolmesataa jalkaa pitkä ja satakuusikymmnetä jalkaa leveä ja josta tuli temppelin podium. Sille tasanteelle, joka oli tänne rakennettu ja joka sulki sisäänsä "Pääkallon", istutettiin puita. Aivan Pyhän haudan päälle sijoitettiin Juppiterin kuvapatsas ja ylimmäksi Golgatan kukkulalle Venuksen patsas ja tälle jumalattarelle omistettu pieni temppeli.
     Hadrianus oli ehkä toivonut voivansa ikuisiksi ajoiksi hävittää Golgatan ja haudan muiston, mutta tällä hänen toimenpiteellään oli aivan päinvastainen vaikutus. Se säilytti ja ikäänkuin sinetöi tämän pyhän paikan tuleville polville. Mutta näyttää olevan aivan varmaa, että Hadrianuksen tarkoitus oli juuri mainitsemamme, varsinkin kun hän vaivautui järjestämään samalaisen häväistyksen Betlehemin syntymäluolassa, jonne hän istutti lehdon ja rakennutti temppelin Adoniksen kunniaksi.
     Niin Golgatan kumpu ja Jeshuan hauta olivat tarkalleen kaksi sataa vuotta pakanatemppeli penkereen peitossa. Mutta ne eivät silti unohtunet. Tämän ajan kuluessa kristinusko (usko Messiaaseen) levisi maailmaan. Konstantinut Suuri teki siitä koko Rooman keisarikunnan virallisen uskonnon. Niitten kirkonmiesten joukossa, jotka ottivat osaa Nicean kuuluisaan kirkolliskokoukseen vuonna 325, oli myöskin Jerusalminen piispa Macarius, joka oli olemukseltaan niin pyhimyksen kaltainen että Atanasius laski hänet apostolisten kirkkoisien joukkoon. Jotkut otaksuvat, että Macarius puhui kokousta johtavalle Konstantinukselle siitä, miten kauhea häväistys oli tapahtunut, kun Hadrianus oli rakennuttanut tämän Venuksen temppelin.
     Konstantinus olisi kertomuksen mukaan silloin piispan kaunopuheisuuden liikuttamana antanut hänelle käskyn purkaa temppelin ja tuoda Jeshuan haudan uudelleen päivän valoon. Ainoa tämänaikainen luotettava kertoja lienee Eusebius, joka poikasena ilmeisestikin on ollut läsnä silloin, kun pyhä hauta löydettiin. Se historiallinen tosiseikka on kuitenkin varma, että roomalainen Venuksen tempppeli v.336 hojoitettiin maahan Macariuksen käskystä, kivipenger purettiin ja sen alta kalliosta löydettiin sen aikaisen silminnäkijän uskon mukaan Jeshuan hauta.
     Heti kun hauta oli löydetty, Konstatinut määräsi, että "pyhän luolan" ympärille oli rakennettava rukoushuone. Tämän oli oltava, kuten hän kirjoitti Macariukselle, "maailman ihmeellisemmän paikan arvoinen". Roomalaiset insinöörit alkoivat sen tähden työnsä hakkaamalla pois hautaa ympäröivän kalllion, niin että lopuksi jäi jäljelle vain itse hauta keskelle muuten tasoitettua aluetta. Haudan ympärille rakennettiin sitten suurenmoinen rotunda, jonka ulompi halkaisija oli lähes 110 jalkaa. Rotundan itäpuolella oli katoton ulkopiha, jota ympäröivät kauniit pylväskäytävät. Tältä pihalta kohosi Golgatan vuori, jonka insinöörit olivat hakanneet sellaiseksi, että se muodosti kuution, jonka särmät olivat kahdeksatoista ja viisitoista jalkaa. Se oli tasainen koroke, jolle saattoi nousta portaita myöten, ja sen päällystä oli koristeltu runsaalla mosaiikilla ja ympäröity hopeaisella kaiteella. Portaille oli pystytetty vielä suuri jolokivilla koristeltu kivi. Tämän Golgatan "atriumin" takaa kohosi uhkea basilika, joka sai nimekseen "Martyrion". Se oli rakennettu ankaran klassilliseen tyyliin, siinä oli neljä alivaa, joita ympäröi marmoripylväät, ja krypta, jona oli juuri se kalliohauta, josta pyhä risti oli löydetty. Sellainen oli ensimmäinen Pyhän haudan kirkko.
     Siitä ajasta, vuodesta 336, meidän päiviimme asti (1934) tämä paikka ei milloinkaan ole jäänyt unhoon. Jerusalemin myrskyisessä historiassa on ollut aikoja, jolloin kirkko on poltettu, ja kerran se tuhottiin niin, että se vuosikausia oli raunioina. Mutta uusi kirkko nousi tuhasta. Kun ristiretkeläiset v.1099 valloittivat Jerusalemin, heidän mielestään kirkko ei ollut tarpeeksi suuri ja kaunis. He rakennuttivat sen uudelleen, ja pohjapiirrokseltaan ja osittain myöskin rakennuksen yksityiskohdilta nykyinen Pyhän haudan kirkko on juuri tämä heidän rakentamansa.
     Tietysti on ihmisiä, jotka eivät usko, että Messiaan hauta on Venuksen temppelin alla, ja kieltävät sen vuoksi Pyhän haudan kirkon aitouden. He tukevat väitettään siihen uskoon, että tämä paikka, joka nyt on aivan keskellä muurien ympäröimää kaupunkia, oli myöskin Herodeksen Jerusalemin muurien sisäpuolella. Niitä harvoja seikkoja, mitä tiedämme Golgatasta, on se, että se sijaitsi "portin ulkopuolella". Monta ei paikkaa on sen tähden aikojen kulessa pidetty Golgatana, mutta ne tuntuvat kaikki unohtuneen paitsi ns. "Gordonin Golgata", joka on lähellä Damaskoksen-porttia.
     Jos ei suostu pitämään oikeana sitä paikkaa, jossa Pyhän haudan kirkko nyt sijaitsee niin silloin otaksuu, että ne uskovat, jotka vielä muistivat ristiinnaulitsemisen, eivät etsineet Golgataa Jerusalemin raunioista, eivätkä kertoneet sen tarinaa pojilleen ja tyttärilleen eivätkä näyttäneet sitä niille uskoville, jotka eivät sitä tietäneet, missä se oli. Kun ajattelemme, kuinka monien omat kokemukset liittyivät Golgatan draamaan, kuin Maria Magdaleena, Maria Jaakobin äiti ja Johanna menivät sinne yösnousemuksen aamuna yrtit käsissään, kuinka he juoksivat takaisin kertomaan opetuslapsille, että Herra oli noussut kuolleista, kuin Pietari ja "se opetuslapsi = Johannes, jota Jeshua rakasti" läksivät sykkivin sydämin itse ottamaan selkoa asiasta, niin silloin on mahdotonta olettaa, etteivät nämä, jotka itse asiassa olivat henkilökohtaisesti tekemisissä tämän ihmeen kanssa, olisivat painaneet tämän paikan muistoa tuleviensa mieliin.
     On helpompaa uskoa, että herodeksen muuri tässä paikassa on kulkenut odottamattomaan suuntaan kuin että ihmset, joilla perinteiden  vaaliminen oli toisena luontona, olisivat unohtaneet paikan, joka oli niin ainutlaatuisen tärkeä heille itselleen ja heidän jälkeläisilleen.
;edit