Olen huomannut menneinä aikoina että olen saanut ylpeän leiman otsaani. Vaikka olen alentanut itseni, aivan rehellisesti. Niin sekään ei ole leimaa saanut otsastani pois. vaan sitä on pidetty teeskentelynä. Joten jos sitten lähtee pois tilanteesta, niin voiko se poistaa vastaisuuden varalta tuon ylpeän leiman? En tiedä? Mielestäni ihminen on toisen mielestä nöyrä vasta silloin kun on samanlainen kuin se toinen ihminen on. Mutta mikäli lähtisi pois tilanteesta, ennenkuin vihollinen on niskan päällä, osoittaako se nöyryyttä?

Miksi yleensäkin ajattelen mitä muut ajattelee. Teinpä mitä hyvänsä, ei ne asenteet muutu. Ja tahdon olla sellainen kuin Jumala tahtoo minun olevan, en samanlainen kuin muut. Ja tahdon samaa kuin Jumala tahoo. Inhimillinen mieli, viisaus ja äly on vihollisuutta, hengellisyyttä vastaan, koska niitä ohjaa ja hallitsee ihmisen liha, eli ihminen itse. - Paitsi - Mikäli ne on Pyhän Hengen hallittavina ja Hänelle alistettuina. Kenelle oikeastaan saa olla nöyrä ja missä tilanteessa? Olen tullut huomanneeksi että ihmisten mielestä nöyryys on mielistelyä ja jonkin sorttista inhimillistä imartelua.

Mutta kuinka ihminen tietää kuka on pieni ja kuka ei? Ihminen joka kerskaa itsestään on suuri, ihminen joka puhuu jonninjoutavia, on suuri. Ihminen joka luottaa itseensä on suuri. Ihminen joka puhuu ainoastaan inhimillisellä käsityskyvyillä asioista. Näistä asioista tiedän ja erotan nöyrät ja ylpeät toisistaan. Taas kirjoitan todella aralla tunnolla, omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini osittain vedoten. On siis olemassa hengellinen nöyryys ja inhimillinen nöyryys. Toinen on aitoa ja Jumalan vaikuttamaa ja toinen on teeskentelyä ja ihmisestä peräisin.

Mutta eikö meidän pitäisi olla ennemmin samanlaisia kuin on Herramme Jeesus, eikä olla kuten toinen uskova on? Eikö meidän pidäkin olla hengellisiä, eikä lihallisia mieleltämme? Ilman Kristuksen mieltä, ihminen on ilman muuta vihollisen vaikutuksessa. Vihollisen taktiikka on saada jokaisen Jumalan palvelijan, mieli masennettua tavalla tai toisella. Jotta Kristuksen mieli jää pukematta päälle. Pukeminen on tietoinen tahto-valinta, siis valita antautua Jumalalle, valita nöyrtyä Jumalalle, valita antaa Jumalan päättää.

Tunnen itse olevani todella voimaton uskova tänä päivänä.. tuntuu niin yksinkertaisen raskaalta kaikki. Jostain pitäisi saada Hengen elämään sytykettä ja innostusta. Mutta kaikkialla on liian tyyntä ja hiljaista. Ikäänkuin joutunut tahtomattaan passiiviseen ympäröivään tilaan, jossa itse liikutan veden pintaa, yritän saaa itse laineita aikaiseksi, jotka pitäisi olla itsestäänselviä muutenkin. Kuka tulisi ja liikuttaisi veden pintaa?