Olin päättänyt lähteä uimaan järvelle pimeänä keskikesän yönä, ja minulla oli vain yksi ainoa päämäärä. Uida voimieni loppuun asti, niin kauaksi kuin jaksan voimillani, päämääränä että en jaksaisi uida takaisin, vaan vajoaisin veden alle ja pääsisin iankaikkisuuteen. Olin elänyt syömättä ja siksi hyvin hyvin laiha olemukseltani. Vavisin herkästi, silä elimistöni ei tuottanut lämpöä. Minulla oli vaatetuksenani valkoinen pitkä heme, ja valkoinen paita, ja villatakki tms.. vielä yllä. Olin nähnyt hetki sitten rakkaimpani kaukaa, ja vain katsonut häntä. Mutta sisäisessä kivussani siitä huolimatta käänsin katseeni pois ja jatkoin matkaani. En tahtonut katsoa taakse, siitä huolimatta vaikka kaipasin koko sieluni huudolla häntä ja hänen olemustaan lähelleni. Sekoituin ihmisvilinään ja sen hajanaisessa tungoksessa avautui minun eteeni tie, luonnon keskelle. Ja lähdin vaeltamaan sitä pitkin, kunnes saavuin metsän äärelle. Lähdin kulkemaan keski metsää hiljaa tallustellen, hyvin syvissä mietteissäni ainoana päämääränä, löytää jostakin iso järvi johon voin kadottaa itseni. Oli useita tunteja aikaa, kulkea siellä ennen pimeän laskeutumista. Kulkiessani metsän polkua, aavistin jossain vaiheessa että minua seurattiin, mutta en ollut voimiltani kykenevä karistamaan ketään perästäni. Tuo seuraaja, oli hän, jolle käänsin kasvoni joku aika sitten. Mutta hän ei yrittänytkään tulla lähelle, vaan pysyi todella kaukana. Alkaessa hämärtymään, hän huusi minua nimeltä monta kertaa. Pysähdyin muutaman sekunnin ajaksi, mutta päätin jatkaa, vaikka olisin halunnut.. niin olisin halunnut. Mutta en katsonut häneen. Vaan nyyhkytin ihan hiljaa. Kohtapuolin väsyin ja romahdin sitten erään puun juurelle, ja huomasin että hän oli lähtenyt pois sillä aikaa. Helpotuin siitä tavallani, sillä en halunnut että kukaan tulee minua väkisin herättämään, jatkaakseni samanlaista kiduttavan yksinäistä elämää, kuin mitä se oli ollut jo kauan aikaa. Kuitenkin rakastin häntä. Kärsin niin paljon, enkä olisi tahtonut hänen olevan niin torjuva ja kaukana. Lähdin kulkemaan taas polkua, ja kuljin sitä, kunnes ihanan suuri mystinen järvi tuli eteeni. Olin kuin hypnoosissa, ainoastaan mieleni vain sitä yhtä asiaa täynnä, päästä taivaallisen rakkaani luokse. Tullessani rantaan, säpsähdin, sillä näin hänen haamunsa siinä istuvan suuren kiven juurella. Ja katselin häntä rakastaen. En voinut tulkita hänen silmiään siinä hetkessä, niissä oli jotain, en tiedä mitä se oli.. sille ei löydy sanoja. Kuitenkaan en voinut hänestä irroittaa silmiäni, ajattelin että näin Herra oli laittanut viimeisen kaipaukseni eteeni, ja näin suoden hyvästellä hänet. Lähdin kulkemaan hitaasti selkä edellä järveen, jalkani koskettivat vettä, ja kun vesi oli nilkoissa, hän nousi, ja alkoi seurata minua. Kävelimme näin käden mitan päässä toisistamme ihan hiljaa, kuin aika olisi pysähtynyt. Puhuin hänelle kaiken, kerroin kaiken mitä tunsin häntä kohtaan, mitä kaipasin hänestä ja mitä menetin ja kuinka, ja miten se vaikutti vaikutti tähän hetkeen. Hän ei sanonut mitään, vain katsoi ja näin hänen sieluunsa ja hänen reagoivan, ja se jotenkin hyvitti oloani. Pysähdyin sitten siinä kohti kun vesi ylettyi kaulaani asti, koko aika hän oli siinä ihan lähellä. Uskoin että se oli näky, mutta takerruin siihen uskossani. En kuitenkaan uskaltanut ojentaa kättäni, sillä en halunnut saada koettavaksi sitä tuskaa että hän olisi haihtunut. Vaan uskottelin itselleni että hän todella oli siinä. Sitten kun olin puhunut koko sydämeni tyhjäksi sekä katsellut hänen kasvojaan - minä käännyin. Käänsin selkäni sille näylle. En ehtinut hengähtääkään, kun minun ympärilleni kietoutuivat vahvat kädet ja minut vedettiin hänen olemukseensa tiukasti kiinni. Hänen vahvat kätensä olivat hoikalla vyötärölläni. Tartuin refleksimäisesti niihin sormiin, jotka olivat niin lujasti kiinnittyneet toisiinsa, ja olemukseni oli lukittu hänen olemustaan vasten. Minä halusin lähteä uimaan, mutta osa minussa, tahtoi ainoastaan antautua tuolle rakastamalleni kokonaan. Mutta en luottanut häneen vielä, siltikään vaikka hänestä se huokui ja sitä tahdoin. Halusin vaan olla hänen omansa kokonaan, halusin sitä kaikesta minuudesta. Mutta en kuitenkaan tahtonut, tulla petetyksi. Sen tähden toivoin, että hän lähtisi pois, sillä siihen olisi vielä mahdollisuus. Kehoni voima murentui välittömästi, hänen vahvaa läheisyyttänsä vastaan, vaikkakin tahtoni rimpuili vielä vastaan, minun kehoni olisi voinut lyyhistyä häntä vasten. Mutta vedessä, hänen tukemana minä vain vavisin. Vavinani johtui suuremmaksi osaltaan siitä tunteesta, mitä koin häntä kohtaan sillä hetkellä. Hän käänsi ympäri minut ja painoi vielä minun kuivan pääni häntä vasten, ja piti minusta kiinni. Enkä uskaltanut häntä katsoa. Oli kuin hän olisi lukenut minun ajatukseni. Mutta halusin ne kaikki kuulla, silti hänen kosketus poltti minua enemmän ja enemmän. Ja se poisti pikku hiljaa kaikki epäilyni ja pelkoni häntä kohtaan. Hän tuntui niin hyvältä ja oikealta. Minulla ei ollut mitään muuta luovutettavaa kuin oma itseni, ja mikäli sen itseni ja minuuteni voi hajottaa, se onnistuisi niin yksinkertaisella tavalla.

http://vuodatus.net/site/control/editblog?id=270121&start=180