Minä rakastan... rakastan... rakastan...

Rakastan musiikkia, sanoituksia, rakastan Luojaani, rakastan Messiastani,
rakastan sitä elämää, joka on katoamatonta ja iankaikkista.

Rakastan väärentämätöntä Jumalan Pyhää Sanaa. Rakastan Luojan
visioimaa ja värittämää taidetta.

Rakastan unelmia, jotka hetken ajaksi kohottavat siipensä ja niin kohoan ja
niin yhäti lennän ja nousen niiden siivillä ylhäälle korkeuksiin.

Purjehdin kuin taivaallinen joutsen, parini luokse etelään, mutta dramaattisesti
kesken matkaa siipeni pian vaipuvat alas lannistuen ja voimattomina.

Valve pakottaa kesken kaiken heräämään, vastoin tahtoani havahdun erämaassa,
niin kovin riutuneen janoinen ja nääntynyt olen ennen unelmastani päästyäni.

Unelmani kuitenkaan minun janoani tyydyttämättä ja nälkääni ruokkimatta.
Rakastamani sisimpäni, kaikkein varjelluin minussa, on herännyt ja nyt aktiivinen.

Mutta sen kauneus on hämmästyttävä. Olen vaalinnut sitä kauan. Olen ollut ja
pitänyt sitä lämmössä kuin uunin hautomossa.

Ja nyt sen tuoksu on purkautunut esille, sen kuulaus on hohtavan herkullinen,
kuin nisuleivoksen, öljyllä ja makealla päällystetyn.

Kypsynyt olen lämpimän huoman sisuksissa, ja nyt tuoreuteni tuo esille aromia,
minun taitavan leipurini, levitän tuoksua sitä muovaajani.

Kuin vasta levitetty olen, siksi en voi pilaantua antamalla sisimmän tuoksun
tukahtua ja homehtua lasikuvun alla olemattomuudessa.

Kiire on, otollinen aika on nyt. Tuoksuni ei tulvi aina, vaan juuri on alustettava
alusta pian. Tahi katoamattoman tuoksun ja muodon saada, vallitseva pysyvyys.

Jumalan väärentämätön luomu on nisu. Ei voi olla muuta kuin aito ja Pyhä. Sen
ydin on tervehdyttävän elähdyttävä elokuinen uutinen.

Taidan, niin taidan. Sillä ellen taida, silloin homehdun ja pilaannun. Mutta taidan
eloni tähden taitaa, ja luovia kohti korkeuksia taas ja taas yhä uudestaan.

Silloin viimeinkin ylitän atmosfäärin ja kehät taivaiden. Ja kohtaan valkoisien
joutsenien parven, liityn yhtenä uljaana niiden airueeseen purjehtiakseni kotimaahani.

Pois taakse jääpi tellus, taakse selkäni jää universumit ja tähtitaivaat. Kohti kuninkaallista
valtakuntaa, kruuunattujen valtakuntaan, missä muotoni on uusi, vihdoinkin saavun.

Aih - fantasiaani, aih - unelmiani, aih - haaveitani, aih - tuntumiani, aih - taas heräsin,
putosin ja sorruin, siipeni herpaantuivat ja sulivat auringon poltteessa tässä erämaassa.

Kun vain saisin siipeni nousemaan ja kantamaan. Siipeni ja sulkani riutuvat ja sulavat
hietikkoon auringon helteessä, kuitenkin läkähdyn riittämättömän usein helteeseen.

Taivaalliset siivet, jo ovat minun ulottuvissa, ja unelmoin niistä, notkistan niitä,
niin kohta liidän ja pysyn taivaallisissa fääreissä, taivaallisin kyvyin.

Minä rakastan... rakastan... rakastan...

http://vuodatus.net/site/control/editblog?id=269721&start=260