Oletko kokenut että Hän, Jumalan, Hänen läsnäolonsa olisi tullut sinun tykösi näkymättömättömästi, kirkkauden painostavana läsnäolon ilmapiirinä tai muotona? Oletko kokenut että koko kehosi oli menehtyä tai menettää kontrollinsa Hänen painostavassa läsnäolossaan, ja sisäinen olemuksesi lyyhistyi Hänen Pyhyytensä alla?

Voi kun saisin itse kokea sitä, se muuttaisi minut kokonaan. Ei se ihanaa ole lihalle, se Jumalan kirkkaus, ja sen läsnäolo, ei ole. Mutta se asettaa ihmisen oikeaan suhteeseen Jumalan edessä. En haluaisi sitä siksi, koska se on jännää, tai jotain uutta. Vaan siksi koska haluan muuttua kokonaan, ja edustaa paremmin Jumalaa, enkä itseäni. En tiedä onko hyvä vastata täällä, se voi olla huonokin asia, en tiedä... Se mitä kirjoitan, se rukous, ja toive, tulee myös vihollisen tietoon. Ja se repii ja hajottaa, se ei kunnioita Pyhiä asioita. se ei näe mitään Pyhää kiihkeässä Jumalan tavoittelemisessa, nälässä ja janossa. Mutta Jumala on kuuleva ja vastaava.

Mutta (hengelliseen) erämaahan tulee itse mennä. Jumala avaa meren ja johdattaa koko ajan. Jos haluaa kohdata Jumalan kirkkauden, tulee mennä Hänen vuorellensa. Monet uskovat jäävät vuoren juurelle, ja harrastavat mitä harrastavat. Jumalan manna oli taivaasta vuodatettu heille, mutta se ei riittänyt, vaan piti saada lihaa. Mikään ei riittänyt. Jos he olisivat menneet vuorelle, kun Jumala tahtoi puhua, he olisivat tyydyttyneet. mutta he pelästyivät ja pakenivat loitolle. Uskovat ihmiset eivät halua vaeltaa erämaassa, vaikka se on täynnä ihmeitä. Ei Jumala järjestä erämaahan julkapöytiä, kiusauksia, kulinaarisia tarjouksia. Vaan Hän tarjoaa itsensä siellä, oman tuntemisensa siellä.

Useat uskovat kaipaavat vain voitelua, mutta eivät Jumalan kirkkautta. Koska Jumalan kirkkaus, saa ihmisen mitättömäksi, saa ihmisen lakoamaan maahan, ja tulemaan saastaiseksi ja mitättömäksi Jumalan edessä. Voitelu saa meidät tuntemaan itsemme sankareiksi, voittamattomiksi. Monet ovat tyytyneet tähän ja silloin on se vaaratilanne, että voi tulla siitä asemasta tai tilasta ylpeäksi. Kuitenkin voitelu on Jumalan kirkkauden edessä vain pieni osa Hänen väkevästä läsnäolon todellisuudestaan. Voitelu on palvelutehtävää varten, ei viihtyvyyttämme. Voimme palvella Jumalaa rukouksien kautta, kirjoittamalla, saarnaamalla, uhraamalla ym...

Mikä on sinun unelmasi? Onko se se että saalistat kanalintuja erämaassa, vai se että tavoittelet Jumalaa, joka on vuorella? Onko se että haluat olla puu, vesiojan äärellä, jota ihastellaan. Vai se että olet kuin Jumalan tulesta syttynyt pensas, joka ei kulu kuitenkaan, mutta herättää pelkoa. Jumalan tuli herättää pelkoa, Jumalan pelkoa. Voitelu taas on kuin magneettinen vetovoima, joka vetää ihmistä Jumalan läheisyyteen. Mitä lähempänä olet Jumalaa, sen vaarallisempaa se on sinulle. Olet silloin vaarassa menettää, ylpeytesi, omat kasvosi, oman tahtosi, oman kriittisyytesi, oman kuoresi... ym...

Olemme kuin piirtoheitin kalvoja, jotka Jumalan valossa, kirkkaudessa, paljastuvat ja silloin paljastuu meidän saastamme ja epäpuhtautemme. Voi olla että siinä kalvossa on Hänen kaavansa, ohjeensa, piirustuksensa, mutta usein me sotkemme sen, väritämme ja suttaamme sen, se saattaa olla täysin meidän sormenjälkiämme täynnä, jonka vasta valo paljastaa. Eivät ne edes hämärässä valaistuksessa kunnolla näy. Tulisi aina elää Hänen kirkkauden läpivalaisussa, janota sitä joka hetki, keskittyä siihen. Tulisi joka hetki olla Häneen kytkettynä, olla Häntä heijastava.

On siis erittäin vaarallista elää pimeydessä ja varjossa, on vaarallista määritellä Jumalan piirustuksia ja kaavoja ja ne taivutella itsemme mukaisiksi. Se kaikki on Jumalan edessä epäpuhdasta, joka täytyy tuhota pois. Se että Jumalan paljastaa meidät, se ei tunnu mukavalta. Mutta Jumalan kirkkaus tuhoaa kaikki omat sormenjälkemme, sotkumme, ikäänkuin kloori valkaisee kankaan. Se mikä on Jumalasta - se kestää. Jos vaellamme pimeydessä, emme kloorikirkkaudessa, me tummennumme, tahraannumme. Vaeltakaamme siis kirkkaudessa!