Minä rakastan niitä kauniita, tyyniä vesiä, rakastan niitä
kauniita silmiä ja niiden upottavia lampia.

Minä rakastan niitä levänneitä piirteitä, jotka ovat kuin
laaksot, jotka kohoavat ja laskeutuvat.

Minä rakastan kasteita, ja niitä pisaroita, niitä virtoja, mitkä
tulvivat norosina ja ryöppyinä, silmien lähteistä.

Minä rakastan, sisintä joka on viaton ja vilpitön, ja sen
heijastumista kasvojen säteilynä.

Minä rakastan suolaa ja merta, minä rakastan lähteitä ja
timantteja, niitä pisaroita, jotka ovat kuin pisaria meren.

Minä rakastan niitä silmiä, jotka ovat elävät kuin salamat,
niitä jotka syttyvät kuin arvaamaton leiskuva leimaus.

Minä rakastan tyyniä vesiä, rakastan laaksoja loivia,
rakastan kilometrejä, maileja ja erämaita.

Minä rakastan niitä piirteitä, kuin saven muotoilijan valamia,
niitä kasvoja, jotka ovat kuin juuri muotonsa saanut veistos.

Minä rakastan voimaa ja dynaamisuutta, niitä piirteitä,
jotka ovat lujat ja järkähtämättömät varmuudessaan.

Minä rakastan niitä suolaisia kosteita kanavia, mitkä olivat
tukkiutuneet, sitten kun ne ryöpsähtävät purkautuessaan.

Minä rakastan, aisteja, niiden herättämiä varjoja, niiden
koskettamia, unen kuvia.

Minä rakastan, tulta, rakastan sen voimaa ja sen
arvaamattomuutta, jossa on palon kiihkeän syttyvyys.

Minä rakastan taivaankehää, rakastan kaikkia sen kaaria,
sen muotoja, mitkä ovat kuutamon lailla punastuneet.

Minä rakastan kuiskauksia, ne ovat on kuin meren tyyneys,
kun se herättää itsensä aamusin.

Minä rakastan niitä kasvoja, jotka ovat tyynet, kuin
rikkoutumaton kuutamon heijastama peilivesi.

Minä rakastan katsoa niitä kasvoja, missä näen itseni,
niitä katsemalla ja ihastumalla muutun samanlaiseksi.

Minä rakastan pyhyyttä ja sen utopiaa, sen arvaamatonta
vaadetta, joka haluaa kaiken omakseen omia.

Minä rakastan näitä unelmia, niiden kohottamia visiota, niiden
kaunistamia piirteitä, jotka ovat siltikin vain unenkuvia.

Minä rakastan niitä silmien liekkejä, jotka on niin kiihkoisen
nälkäiset, silloin kun ne haluavat omakseen omia.

Minä rakastan ja riennän, hänen luoksensa, joka löysi minut
ensin, hän ensirakkauteni on.

Minä rakastan niin, että haavani aukenivat ja pursusivat
kipeänä koskien, kuin puun haava.

Minä rakastan Luojaa, joka tietää mitä tunsin ja mistä
luovun, sen mitä saan on suurempaa.

Minä rakastan kuolla, syntisen luonnon saa kuolla ainiaan,
ja kohoavan Pyhän, kuin uuden Jerusalemin.

Minä rakastan muotoilla ja luoda, sydämen piirteillä haluan
siltoja ylitellä ja maalailla.

Minä rakastan niitä kasvoja, jotka häipyvät horisonttiin, kun
laivani lipuu kauemmaksi ja loitommaksi.

Minä rakastan sielua, joka antoi tukensa ja minun nojautua,
hänen varmaa ja voimakasta olemustansa vasten.

Minä rakastan liian paljon, katsoakseni taakseni tai eteen,
vaan katson ylhäälle, sinne riennän ja kohottaudun.

Minä rakastan niitä kasvoja ja silmiä, niin että en kykene
silmiäni luomaan kohti, vaan käännän keulani pois.

Minä rakastan niin paljon että en voi muuta kuin vajota, ja
upota hiljalleen, osuman saatuani, haluttomana vastustamaan.

Minä rakastan kuitenkin, vaikka minut käännytetään aina
uudestaan avomerelle ja satama suljetaan edessäni.

Minä rakastan yhä vain, vaikka pääse en korjausasemalle,
vaan seilaan edelleen aavalla, kunnossa missä olenkin.

Minä rakastan tässä ja nyt, vaikka en saa telakoida itseäni,
ja päästä lepäämään, vaan aina minut käännytetään.

Minä rakastan seilata aavalla merellä vapaana, vaikka ilman
kompanssia, ja keulaani hapuillen tuntemattomia määriä kohti.

Minä rakastan luovia, kohti kätkettyä määrättömyyttä,
ilman maileja ja etappeja.

Minä rakastan niitä silmiä, jotka olivat ja ovat, ja ne jäivät
tajuntaani ja herättivät toivoni elääkseeni turhaan.

Minä rakastan sitä mitä haavelin ja omistin, käänsin keulani ensin
ehtiäkseni, että en näe hänen selkäänsä, kadotakseen.

Minä rakastan merta, pyhään uskon valtamereen, katoan
ja en elä minä, vaan Kristus minussa.

Minä rakastan arvoitelmia, ja niitä haluan ratkoa, mutta niihin
perille päästyäni, olikin niistä luovutettava.

Minä rakastan niitä silmiä, ne olivat ja ovat kuin hallitsijani
ja niiden alainen en voinut olla, vaan ne olivat lumetta.

Minä rakastan, mutta liian myöhään, minä avaisin oveni
ja näytin sisimpäni aarteet, ne levitin kaikki esille.

Minä rakastan ja elän, minä löysin Vapahtajani syvemmin,
ja hautaudun hänen ikuisuutensa mereen.

Minä rakastan merta, olen sen oma, meren annan huuhtoa
minua ja sen suolan tuhota pois tahraisen olemukseni.

Minä rakastan meren suolaa, se katoavan metallin ruostuttaa, sillä
lopullisesti se murenee, niin sitä ei enää löydy ollakseen mitään.

Minä rakastan tyyntä, mutta tulikin tuuli, joka koetteli alukseni
ja tämä tuuli yltyi myrskyksi, ja jäin sen silmäin vangiksi.

Minä rakastan, kasvoja ja silmiä, sitä valoa, joka repesi,
ja hajosi, ja veti kaikki purjeet rikki, ja puhkaisi kylkeni.

Minä rakastan sitä haavaa, joka aukeni ja kun se vuoti pois
elin hopeansa, niin kuin veren lähteensä ulos kammiostaan.

Minä rakastan siltikin, näytin kuoreni, avautuessani perustukseni
paljastui joka syvässä oli, kuitenkin laavani valui meren pohjaan.

Minä rakastan sitä merta, joka kutsuu minut omaksensa,
tahtoessaan omistaa minut, niin ollessa taakse jää aika.

Minä rakastan sitä muistoa, joka kuolee ja jää taakse,
ja tulee uusi sijaan, mikä ei muisto ole, vaan ainaisuus.

Minä rakastan merta, sen syvyyttä ja painetta, joka imaisee
minut syleilyynsä, ja en halua vastustaa, mennäksi pohjalle.

Minä rakastan repaleisia purjeitani ja puhjennutta lähdettäni,
rakastan meren suolaa, joka kuluttaa minut olemattomaksi.

(omistettu rakkaalleni ~ rakastan hyvin paljon myös omia kasvojani ja sieluani)

Kiitos Rakas Jeesus näistä ylistyksessä spontaanisesti pursunneista säkeistä.

http://vuodatus.net/site/control/editblog?id=269725&start=260