Parisuhde tarkoittaa intiimiä suhdetta. Joissakin avioliitoissa sitä ei ole vuosikausiin. Jotkut avioliitot ei ole intiimejä liittoja. Ne on vain rasitteita, hermoja repiviä ansoja, joissa on psyykkisesti vaan toisen kanssa. Minä olin erittäin itsenäinen avioliitossani. En tahtonut sitä, mutta jouduin olemaan sitä. Viimeiseen kolmeen vuoteen naimisissa olleena en näyttäytynyt muutoin kuin pukeutuneena, eli en näyttänyt alastomuuttani, vaan visusti verhosin kehoni, siitä asti kun rakastuin Jeesukseen, ja Hänestä tuli minulle tärkein. Ja se tapahtui vuonna 2000. Minusta tuli täysin Herran oma, vaikka jouduin elämään vielä pelon tähden yhdessä, vaikka olin jo täysin irti. Minä olen erittäin uskollinen viimeiseen pisaraan asti.

Moni uskova ajattelee että olin ihan kamala, kun noin tein, ja järkyttyvät minun kovuudestani, että kuinka saatoinkaan. Olen ajatellut että kun tunnen hyvin läheisesti Jumalan, niin Hänessä tietostan paljon sellaista, mitä en todellisesti tiedä. Mutta saatan Hengessä tiedostaa erinäisiä asioita, tai saatan saada erinäisen tuntemuksen miten pitää toimia tai ei. Ja Jumala yksin tietää kaiken ja saattaa varjella minua sillä tavalla. Uskon että Jumalan varjelua on ollut silloinkin minun kohdallani, sekin etten tiedä syitä, miksi on niin tahi näin. Minun ei kuulu kaivella miksi, mutta luotan siihen mikä on minusta oikein ja minkä sydämeni ja Henkeni minussa vahvistaa. Sitä noudatan, vaikka järkeni ei käsitä kaikkea. Jumala tuntee ja tietää salatuimmatkin.

Minulla oli fyysinen salaisuus, minulla oli keho, joka oli vain omani, minun salaisuuteni. Minusta tuntui sisällisesti, että minä en saa näyttäytyä miehelle jonka kanssa elin. Se tuntui siltä, että olisi ollut väärin. Minä en tuntenut olevani hänen kanssa avioliitossa. Vaan minusta tuntui että olimme vain asuintoverit, jotka olimme hylkiviä magneetteja. Minä en nukkunut hänen kanssaan vuosiin, hänen sairautensa takia. Se olisi ollut mahdottomuus. Minä nukun viileässä raikkaassa ja vetoisessa, ja toinen tarvitsi lämpimän vedottoman huoneen. Ja minusta tuntui aina lähes aina, että minulla ei ole yhteyttä syvällisesti tähän ihmiseen. Minä itkin salassa aina sen jälkeen kun oli ollut "se" kerta, koska tunsin vain kylmyyttä. En tuntenut rakkautta ja hellyttä, minä en saanut huomaavaisuutta.

Minä en voinut enää antaa itseäni miehelle, koska se sattui niin paljon minun tunnemaailmaani. Lisäksi se sairaus teki siitä lopun hyvin äkillisesti. Viimeiset kahdeksan vuotta oli mahdottomia aikoja, kuvitellakaan nauttia toisistaan. Minä olen nautiskejia. Halusin täydellistä kaikesta. Ja yritin tehdä kaikesta täydellistä, yritin olla ihana. Minä olen kyllä ihana.Mutta sellainen alue on hyvin herkkä ja tunteellinen alue naiselle. Siinä todella voi haavoittua ja sulkeutua. Se alue ei korjaudu enää koskaan. Minusta tuli Jeesuksen läheinen. Kohtasin Hänet. Hän tuli ja uuudisti sydämeni. Pyhä Henki tuli ja tunnen hänet fyysisesti. Jeesuksesta tuli minun rakas. Vaikka yksin nukuin yhdeksän vuotta, viimeiset kolme olin Jeesuksen valtaama ja Hänen omistama.

Odotin ihmettä, en uskaltanut tehdä mitään. Koska kunnioitan Jumalaa ja Hänen Pyhää Sanaa. Minä en uskolla tehdä syntiä. Mnä en uskalla tehdä mitään pahaa toiselle. Mibä odotin vain ihmettä. Mutta sitä ei tullut. Tuli vain kylmyys ja kovuus. Lopullinen pommi, joka vihdoinkin sai minut näkemään tosiasiat. Sen miten ahdistunut ja sokea olin. Ja omasta itsestä nosi uskomaton määrä sisua, pelastaa itseni tuosta toivottomuuden tilasta, vakavan romahduksen käytyäni. Se oli niiin selvää. Mutta en saanut kenenkään ihmisen tukea. En kenenkään. En kenenkään. En saanut koko aikana kuin Jeesuksen tuen. Minulla ei ollut ketään. Minä en puhunut erosta edes läheisilleni, ennekuin se oli lpullista, koska häpesin ja pelkäsin.

Pelkäsin että minut pakotetaan takaisin. Pelkäsin vielä viime kesänäkin sitä kauhulla. Kun on suuresta ahdistuksesta päässyt vapauteen, sitä kokee kauhua sitä asiaa kohtaan. Miksi näin piti minulle tapahtua ja käydä? Ainakaan en saanut lapsia. Vaikka kävin parit koeputkihoidot läpikin. Minusta tuntuu kuin minut on hukkaanheitetty elämäni on haaskattu.Haluni ja tunteeni on haaskattu. Se mitä olen, sitä en saanut olla. Se mitä odotin ja kaipasin, sitä ilman jouduin jäämään. Lisäksi en sallinut itselleni uskottomuutta, en ikinä olisi voinut sellaiseen ruveta. Olen niin Jumalan pelkoinen ihminen. Mieluummin tuhoudun, kuin pelastan oman nahkani vääryydellä.

Kuka voi ymmärtää kärsimystä ja piinaa. Kuka? Kuka? Kuka voi rakastaa sitä, kuka voi vihata sitä? Minä en kumpaakaan. Mutta minä olen tottunut sellaiseen. Jopa mieltynyt sellaiseen, eli tullut sellaiseen riippuvaiseksi. Olenko minä onnellinen? En ole. Usein itken, ja usein itken rukouksessa. Mutta vaikka en tunne onnea, tunnen erittäin väkevän Jumalan läheisyyden ja rakkauden. Ei minun maailman onni ole olennaista. Tärkeintä on yhteys Jumalan tykö. Minä olen Jeesuksen oma. Minä olen Hänen oma. Minun keho on Hänen. Minua aikani on Hänen. Minun mieleni ja tahtoni on Hänen omistamaa, niin haluan oleva aina.

Minua suunnattomasti loukkasi ihmiset jotka tuomitsi eroni. Ja sanoivat että en saa ikinä enää mennä naimisiin. Minusta se tuntui hirveältä. Koska sitä minä pelkäsin Jumalan sanovan, ja nuo ihmiset sanoivat sen mitä pelkäsin. Mutta nyt en enää usko niin oleva tapauksessani. Mutta silloin pelkäsin, eron jälkeen pelkäsin. On vieläkin niitä mielipiteitä jotka tuomitsee minut. Jotka sanovat että minusta ei ole. Ikäänkuin en jo tietäisi sitä. Ja kun sen jo tiedostan, se että joku vielä sanoo sen, se todella loukkaa ja satuttaa. Nyt olen jo kolme vuotta elänyt yksin.

Nämä asiat on haavoittavia ja hyvin henkilökohtaisia minulle. Hyvin intiimejä jopa. Sillä ne koskee minun tunteitani syvästi. Ei se mitään, jos minut evankeliumin tähden tuomitaan, koska Julistan oikein. Mutta jos minut keihästetään menneisyyden tähden, ja sanotaan se asia mitä pelkään, niin se on tappavaa kerrassaan. Minulla ei ole ollut tukihenkilöitä eronni aikoina ja sen jälkeenkään. Mutta minulla on aina ollut Jeesus. Minulla ei ole siis ollut tukijoita ja rohkaisijoita, ainoastaan hajottajia ja tuomitsijoita. Siitä syystä olen sellainen kuin olen. Erittäin pätevä a rohkea Sanan julistaja netissä.

Koska minua ei voi loukata enää syvemmin, kuin minua on loukattu. Minua ei voi tuhota enempää kuin olen joutunut tuhoutumaan. Minä en voi menettää enempää itsestäni, kuin olen jo menettänyt. En tarkoita lihaani, en materiaa. Vaan omaa tahtoa, ja omaa mieltä ja omia toivoita ja unelmia. Minä olen tottunut tähän. Minä en osaa muuta odottaakaan kuin tyrmäyksiä ja tuomitsemisia. minä en yritä haalia pisteitä ja suosionosoituksia. Minulla on tehtävä. Minä en ole itseni oma. Minut on Jumala auttanut tähän pisteeseen.

Minut on Jeesus pelastanut, ja Hän on ollut tukeni. Minä olen ollut Pyhän Hengen puhuttelussa. Minulla on ollut vahva taivaallinen tuki. Tunnen Jumalan, tunen Hänen Sanaansa, Tunnen Hänen mielensä ja tahtonsa. Olen tullut Hänestä riippuvaiseksi. Hän on niin paljon auttanut minua. Minä olen Hänelle pelkkää velkaa, velkaa koko elämäni Hänelle. Hän on niin hyvä. Ja rakastan Herraa koko sydämestäni. Hän on johdattanut ja rohkaisut. Vaikka olen pelännyt, Hän on lepyttänyt minua. Vaikka muut on tuominneet minut, Jeesus ei ole, koska olen voinut Häneen samaistua aina.

Minä en samaistu tuntemiini ihmisiin. Minä samaistun aina Jeesuksen tai Raamatun ajan Pyhiin henkilöihin. Minun lohduttajai on Jumala. Olisihan se ihana jos olisi ihminen sanallisena tukena, mutta näinkin minä selviän. Onneksi rakas Jeesus ei ole säälimätön ja tyrmäävä minua minkään heikkouteni tai taustani tähden. Olen Jeesuksen oma - olen Hänen rakkaansa - aina. Tiedän että minut tuomitaan näiden sanojen takia, että olen ylpeä ja kova ja itsekäs. Mutta olen kyynelehtien nämä pätkät kirjoittaen.

Mikäli joku pilkkaa ja tuomitsee minua Jumalan Sanaan perustuen, en voi sille mitään. Minä en jaksa lähteä Sanalla sotimaan Jumalan Sanaa vastaan. Minä vihaan sisällissotia. Jumala ei riitele itsensä kanssa. Joku on oikeassa. Joko minun Jumalani ja Hänen ratkaisunsa, tai sen joka ei tunne Jumalani sydäntä ja mieltä, eikä Hänen suurta tietoaan minusta, jonka perusteella Hän on ottanut minut suojelukseensa, sekä kätkenyt minut omaan Sanaansa sisälle. Olen kyllä kelvoton ihminen tämän maailman silmissä. Olen sitä erityisesti uskonnollisten ihmisten silmissä.

Eilen sain kuulla että minut saisi vaikka tappaa ja vangita, sanojeni perusteella. Näin ihan kirjaimellisesti julkisella foorumilla tapahtui. Myöskin minua pidetään noitana, valheprofeettana, harhaoppisena. Nämäkin on kirjoitettu julkisella areenalla suoraan minulle. Jos en kätkwytyisi Jumala Sanaan, niin kuolisin, tappaisin itseni sen mitätöimisen takia. Koska kuinka ihminen voi kestää, miten paljon voi ihminen itsessään kestää? Minä en kestä mitään, mutta niin kauan kuin olen Jeesuksen kanssa, Hän tukee, ja Hän ymmärtää. Ja Häneen samaistun. Ja tiedän Jumalan tahdon ja kunnioitan pelolla Jumalaa. Tiedän puhuvani totuuttaa totuuden Hengessä. Mutta tiedostan heikkouteni myös, ja sitä minun pitää varjella.

Kaikki minulle sanottu tuomio, on muistissani. Ja se aina sattuu ja mitätöi minua. Mutta ellei minua mitätöidä, en minä mitään olisi, pelkkä helisevä vaski. Minua pidetään fariseuksena. Mutta tiedän mikä olen. Minulla ei ole mitään. Minulla on vain Sana suussani. Herran Sana. Herra on minun puolustajani ja minun turvani. Ei kenkään muu ole. Kukaan ei korvaa Häntä, kukaan ei ole ylitse Hänen. Vertaan kaikkia Jeesukseen. Vertaan itseäni myös Raamatun Pyhiin henkilöihin. Minusta tuntuu etten ole fariseus. Niin omassa tunnossa koen. Koen omassa tunnossa että olen kirjoittanut totta tänäkin yönä, kuten eilen ja toissapäivänä.

Kyllä ihminen miettii että miksi, miksi näin ja näin. Minä en osaa sanoa miksi. Parempi että en teidäkään miksi. Totuus voi olla liian painava kestää. Olen luonteeltani itseni syyllistäjä, koska aina olisin voinut olla parempi, aina olisin voinut olla sinnikkäämpi. Mutta joskus kaikki on mahdotonta. Silloin ei auta olla kuin avuton ja luuseri. Tyytyä siihen kurjimukseen missä onkin. Mutta minkä tähden uskova joutuu sellaiseen? Minkä tähden uskova joutuu ikäänkuin vuosikausien vankilaan? Miksi?

Pitääkö tyytyä olemaan kurjuudessa? Pitääkö valita ahdistus ja kärsimys, mieluummin kuin vapautua jopa vankiliitostaan, saadakseen vapauden kärsimyksistään. Onko se itsekästä, vai itsepelastuskeino, viimeinen mahdollisuus palastaa omaa psyyke ja elämä? Millä perusteella on oikeus erota? Mikäli pari meni naimisiin ja katui seuraavana päivänä, minä itkin ja kaduin. Mutta pelkäsin ja en enää päässyt eroon, vaikka lain mukaan se olisi onnistunut. Ei silloin ja nykyäänkään minulla ollut tukijoita ja neuvojia. Mutta Jumalan Sanaa noudatan enemmän kuin maailmallista lakia.

Milloin on pakko pelastautua? Milloin ei voi mitään? Milloin on pakko? Millä motiivilla? Silloin minä vasta toimin niin, kun olen kaikkeni yrittänyt, kitunut ja kitunut ja saanut tarpeekseni halveksuntaa. Ja kaikkeni yrittäneenä kun en saa mitään aikaiseksi, silloin ei auta muu kuin pelastaa edes oma elämä ja antaa se Jeesuksen käteen. Jeesus voi rippeistä tehdä aivan uuden elämän.

Minä tiedän mitä on hiljainen elämä, elämä ja avioliitto, joka näyttää rauhalliselta ulospäin. Minä tiedän sen. Minä tiedän että kaikki voi näyttää ihanalta ja hymyilytä. Mutta kun tulee pommi, aina se joka on vahvempi ja lahjakkaampi kielellisesti, sen päälle syytökset ja tuomiot laitetaan. Vaikka juuri tämä ihminen on se joka joutuu kantamaan enemmän kuin voisi ja pitäisi. Tämän varassa on usein kaikki pysynyt koossa.

Tavallisen ihmisen mielestä olen järjetön kun tälläisesti täällä tilitän. Puhun tunteista, puhun uskosta, avaan sydämeni ja ajatukseni häpeämättä, ja hyvin arkaluontoisesti samaan aikaan. Sekä kirjoitan erittäin rohkeasti Jumalan ilmoitettua Sanomaa, sekä ole uskaltanut laittaa arkistoistani sivukaupalla Herran Sanoja esille. Kyllä tavallisen ihmisen näkökulmasta, olen todella kummallinen jopa tyhmäkin.

Mutta miksi olen elänyt? Miksi minulla on kädet? Miksi minulla on mieli ja tahto ja tunteet? Miksi en kirjoita sitä, mihin saan luvan ylhäältä. En tietääkseni kirjoita mitään moraalitonta täällä. Minä olen Jumalalle alamainen. En ihmiselle, minä en ole vaimo. Minun Herrani on Jeshua. Ja tahdon olla Hänelle uskollinen. Kirjoittaminen kasvattaa minua, se hio minua todella. Nautin kirjoittamisesta, nautin jopa itkien kirjoittaa. Eipä kastu paperi, kun näppäilen.Minun kirjoitukseni ovat sydämestäni, ne tulevat syvältä minusta. Ne tulevat tunteiden sekoittamina. Silloin kun ne ovat henkilökohtaisia.

Mutta kun kirjoitukseni eivät ole henkilökohtaisia, vaan vaikkapa seurakuntakohtaisia, silloin en ole ladattu omilla tunteillani, vaan olen erikoisessa teräksen varmassa lujuudessa asialla. Ja silloin koen Pyhyyttä ja vavinaa Hengessä, sekä suurta pienuutta itsessäni ja ihmetystä siitä mikä ei näytä lakkaavan. Silloin minua voisi pelottaa, tuoda sitä Sanaa esille, mutta ei sen tähden että pelkäisin vain ainoastaan Jumalaa, vaan pelkäisin mitä muut minusta ajattelee. Se mitä Jumala puhuu, ja miten Hän käyttää minua silloin, se ei ole minua ja minä. Joka määrittelee minut niin, saa sen tehdä.

Mutta minä olen vain astia, ja puhun mitä saan. Minä en halua, vaikka saan toki, niin en halua kovin mielelläni, edustaa välillä itseäni, ja höpötellä sitä ja tätä. Se ei ole tärkeää. Vaikka voisin niin tehdäkin. Koska silloin helposti teen myös kielelläni syntiä itseä, toisia ja taivasta vastaan. Silloin helposti mitätöin sen mitä Jumala on aikaansaanut. Minulla on valinnavapaus. Kuinka Jumala on hyvä, antaa minun valita. Mutta kuinka Hän on iloinen, kun en halua valita omaani, vaan Hänen tahtonsa. Sillä sitä minä halua. Minä haluan että Taivaan Isä on minuun tyytyväinen.

Tiedän sen että monet uskovat määrittelevät minut sen sanan mukaaan joka on Jumalan Sanaa, mutta minä en ole se, minä olen astia - palvelija. Minä en ole Jumalan Sana. Minua ei saa määritellä Jumalan suun sanojen perusteella, vaan Jumalan Sanojen pitää antaa määritellä itsekunkin itsensä Jumalansa edessä. Minä olen ihminen, mutta valitsen mieluumin olla Jumalan suuna kuin omana. Kun olen Herrassa, en mene harhaan, enkä eksy tai eksytä ketään.

Miksi minun pitäisi olla itsenäni isona suuna seurakunnassa edustamassa itseäni ja tehdä rikkomuksia sillä tavalla itseäni, toisia ja Jumalaa vastaan. Sillä tavalla hämmennän ihmisiä. Puhuisin pahasti, itsekkäästi, teeskennellen ja naamioituen. Kukaan ei enää luottaisi minuun ja siihen Jumalan Sanaan mitä saan jaettavaksi. Koska tekisin toisin kuin julistan. Olisin valehtelija. Tai joutuisin koko aika matelemaan surkeudessani, ja toteamaan pahoillani oloani ja vääriä antamiani käsityksiä oikomaan ja perustelemaan.

Toki välillä voin sanoa oman itseni tyylisesti lauseita, mutta suullani pitää olla koko aika vartija. Koska en halua tehdä Jumalan Sanoja tyhjiksi. Paholainen tahtoo että alan juttelemaan jonninjoutavia, että tulisin niin kamalaksi ja naurettavaksi juttujeni tähden, että en kehtaisi enää kirjoittaa Herrasta totuutta, tai sitten en sallisi niin tapahtua itse, koska olen erittäin tunnollinen, en toimi kaksimielisesti tai kaksi tahoisesti. En halua pilata Jumalan suunnitelmia. Tämäkin asia on uskovista naurettavaa.

Mutta ei minusta. Tämä on vakava asia. Pyhät asiat ja velvollisuudet on vakavasti otettavia asioita. Niitä hoidetaan arvollisesti. Niitä kunnioitetaan. On aika lapsuuden ja huvitusten. On myös aika oppia ja kasvaa uskossa. On myös aika valmistua ja alkaa puhumaan Jumala Sanoja. Mutta kaksimieliset eivät ole kelvollisia julistamaan. Koska ihmismielen pitää olla yhdessä linjassa, eli Jumalan tahdossa. Jos se tavoittelee muuta, se ei voi palvella Jumalan äänitorvena suoraan valtaistuimelta välitettyä Sanomaa tuoden Pyhän hengen innoituksen kautta seurakunnalle.