Minä ikävöin sinua joka olet minussa,
minä ikävöin niin saada unohtaa surun ja huolen.
Elämän karuisuuden ja yksinäisyyden.

Minä ikävöin sitä rakkautta, olla sen huomassa,
sen tuudittuksessa, ainaisesti, pois tästä
minkä minua estää ja pidättelee.

Minä ikävöin lämmintä ja pehmeää pilveä,
johon voin painautua hengessä, ja olla
vapaa tästä kehon vankilan otteesta.

Minä ikävöin utuisuutta, joka on kirkkautta,
ja rakkautta. Sitä valoa ja puhtautta, joka
taivaan kamaran sisäpuolella odottaa minua.

Minä ikävöin, sillä maa ei anna sitä mitä
halajan. Minä kaipaan sitä mikä on sisäpuolellani,
sitä jonka oma olen sisimmässäni.

Minä ikävöin sitä kotimaata, joka ei ole tämä
katoava tellus. Vaan kaikki atomi, se muuntuu
ja hajoaa, eikä se kestä ainiaan.

Minä ikävöin taivaan Jerusalemia, ikävöin
Jumalan valtakuntaa sisimmässä, minun sisimpäni
koti siellä, ei katoavassa olemuksessa.

Minun sieluni ei ole minun omani, vaan Hänen
joka kaipaa minua, ja haluaa olla yhteydessäni,
jonka tahtoa on niin vaikea toteuttaa.

Minä ikävöin, ei minussa ole mitään, mitä
tavoitella, ei mitä tahdoin, vaan Hän tavoitteli, ja
houkutteli minut läheisyyteensä ja siihen jäin kiinni.

Minä ikävöin tuntemaani totuutta, sen paulaan jäin,
sillä totuuden viinipuuhun tulin oksastetuksi, ja kun
vain voisin sitä hedelmää kantaa elämälläni turhalla.

Minä ikävöin kesää, loistetta auringon, sen hehkua
joka mitötöi oman voimani ja saa minut hiukomaan,
ja läkähtymään, huomatessani heikkouteni.

Minä ikävöin tuntea suuren taivaan Jumalan,
ja pienen mitättömän toimeksi saattajan, joka vaan
Häntä kuuntelin ja olisin uskollinen kaikessa.

Minä ikävöin Häntä, koska muuta ei ole, miksi muuta
minä voisin saada, niin hyvää kuin Hän on, sillä
suurempaa ei ole joka minut voisi haltuunsa ottaa.

Minä ihoni ja minut tunteeni kaipaa, sydämen
aisteja, ja katsetta palavaa, mutta tiedän, että minun
sydän on elävä ja katse palava, minulla on se.

Mitä kaipaankin ja ikävöin, se on minussa, sitä en
tarvitse, koska minä olen sitä täynnä, ja sisimpäni omistaja
on minut sytyttänyt elääkseen ikävöidäkseni Häntä.

Kyllä minun aistimeni ikävöivät tuntea tuntea tuntea..
Mutta minun elämäni on luopumista, olen valinnut sen
osan ja tiedän että se on minulle valituin ja sopivin osa.

Minulla on ikävä kaukaisuuteen, minä nautin hymneistä,
nautin harmoniasta, joka ylentää sydämeni taivaallisiin,
joka saa sydämeni tihkumaan suolaa ja vettä.

Minulla on niin ikävä vain.. niin ikävä sinua..
sydämeni kaipaa ja turvautuu sinuun, sydämeni on
sinun, riudun kun en tahdo muuta kuin sinua vain.

Sua Jeesus ikävöin, mun pelastajain. Sua mä ikävöin,
sun lähelles, sun täydelliseen valtakuntaasi, jossa keho
ei ole vankila, vaan saan olla ainiaan vapaa kytköksistä.

Sua halajan, sua iankaikkinen Luojani, joka minut teit ja
kutkuit luoksesi, ja teit minusta tälläisen tämän maailman
silmissä roskan ja kelpaamattoman lapsosen.

Mutta sisisimmässäni hyvin erikoislaatuisen, joka enkestä
sortoa, ja maailmaa - sen vankilaa. Vaan kaipaan vapautta,
ja siksi olen armollinen sisimmälleni, vaan en haluilleni.

Tahdon minä ja ikävöin muutakin, mutta en jaksa tavoitella
kuin sua Jeesus, en jaksa laittaa hanttiin sinulle, en jaksa
väsyttää itseäni maailman edessä, turhanaisuutta haluten.

Sillä Isä, sinä olet minussa, ja minä sinussa, siis olen
viikunapuussasi, joka on Jeesus Herra. Sinä teet minussa
haluamasi muodon, ja en halua vastustaa ja murehtua.

Miksi Isä, tahtoisin murehtua maailman tähden, sen vuoksi,
kun osa olevaisuudestani ikövöitsee. Sua mä halajan, en
vain osaa määritellä miksi tulen niin suruisaksi .

Isä, olet minussa, ja tunnet mun kaikkeni, ja tiedät mitä
kiellän ja estän. Ja sinä tiedät että valitsen sen sinun
suuremman tarkoituksesi tuntemisen ja toteuttamisen tähden.

Kun sinä tahdot, olen valmis, sinun tahtosi tapahtukoon.
Isäni, olen tyttäresi, ja olen aina, ja tulen olemaankin. Ja sinä
olet lunastajani, ja omistajani ja ilman sinua en mitään olisi.

http://vuodatus.net/site/control/editblog?id=269823&start=240