Kuukautta ennen uskoon tuloa tapahtui niin että eräänä myöhäisiltana nukkumaan mennessäni, alkoi jalkojen kärkiin tulla ihmeellistä voimaa, nautin siitä, se oli todella kummallista. Mutta ei se siihen loppunut. Sitten se alkoi myös sormieni kärjistä tunkeutumaan sisääni, ja siihenkään se ei loppunut. Se nousi ja nousi ja nousi... nilkoista polviin ja reisiin ja vyötäröön ja korkeammalle ja korkeammalle, ja aloin pelätä jo. Ja se ei riittänyt että se oli kaulaani myöten jo vallannut kehoni, vaan se peitti minut päätä myöten. Ja tilanne oli kaamea minusta.

En ollut enää itseni oma. En saanut nukuttua, en saanut ajateltua, en saanut rauhaa, ihan kuin olin jonkun voiman kaappaama. Kun yritin katsoa telkkaria, tuntui kuin demonit tunkeutuisi silmien kautta pääni sisälle, samoin radion kanssa oli, kirjat ja lehdeti mitä katsoin ne aiheutti saman reaktion ja en voinut syödä, kävelin ja kävelin vaan ympäri. Ja olin ihan fyysisesti oudossa tilassa. Ihan kuin sisälläni olisi ollut joku henki tai voima. Olin ihan heikko fyysisesti, mutta se voima ei hellittänyt.

En nukkunut kolmeen päivään, kun tuntui että kuolen siihen. En voinut tehdä mitään muuta kuin huutaa Jumalan puoleen koko sielussani ja olin ihan peloissani ja paniikissa. Kolmen päivän päästä, tämä voima lähti minusta pois ihan hiljaa. Ihan hiljaa. Sen jälkeen tärisin ja vapisin heikkoudesta. En tiennyt mistä oli kyse. Tyynyni alla oli pieni traku (arvokortti), jota luin todella usein ja siihen tarrauduin kiinni sen kolmen päivän aikana ja sen jälkeen.

Koko ikänä en ollut kokenut Jumalan voimaa. Uskoon tultua halusin kokea saman asian uudestaan, mutta en ole saanut sitä. Minä luulin että paholainen olisi tullut ja ottanut ruumiini, ja toisaalta luulin että se joku heittäisi tietoisuuteni pois kehostani, tuntui kuin minun tietoisuutenikin oli kamalassa taistelussa, ja pidin kiinni vaan tässä ja nyt tilanteesta. Tuntui kuin silloin mahdollisesti häviän, jos en pidä itseä tässä ja nyt. En voinut silloin sulkea silmiänikään hetkeksikään, tuntui että silloin joudun jonnekin. Piti kolme vuorokautta olla siis syömättä, nukkumatta, ja silmät auki koko aika.

Olin luvannut antaa elämäni Jumalalle, Jeesukselle, ja sen kuukauden ajan elin hirveässä synnintunnossa. Ihan kamalassa, koko aika se asia kalvasi, ja en tiennyt miten saada oikein varmuus että olen tullut uskoon. Jotenkin en pystynyt sitä vastaanottamaan itsekseni. Ja en voinut siitä puhua kenellekään. Tilani oli sietämätön. Pelkäsin että se sama voima tulisi minuun uudestaan.

Pääsin sitten juhannuskonferenssiin, ja silloin hypin sisäisesti riemuissani, sinne pääsemisen varmistumisesta. En näyttänyt sitä ulospäin. Automatkalla soi radiosta Heimo Enbuskaa, ja kamala olo oli. Ihan itketti, mutta en itkenyt, kiemurtelin vaan auton takapenkillä ja väkisin pidättelin. Sitten siellä kokouksessa myöhään, itkin sen kokouksen ajan. Ja kokouksen lopussa ryntäsin rukoustelttaan ja siellä pelastuin voimakkaasti.

Uskoisin että se rouva joka rukoili synninpäästön minulle ei ollut ikinä kohdannut, eikä ikinä kohtaa niin dramaattista ja täysin epätoivoista ja katuvaa ja punanaamaista ihmistä kuin minä silloin olin. Vapauduin tupakasta samalla. Olin unohtanut tupakat kotia (olin polttanut pari- kolmisen vuotta säännöllisesti). Siellä en muistanut kertaakaan koko juttua. Vasta kun tulin kotiin ne tuli mieleeni ja koklasin polttaa kiusallani, ja sain hirveän kurkkuärsytyksen, yskin ja silmät vuosi. Oli pakko heittää ne pöntöstä alas.