Lapsuus on ollut elämätöntä elämää. Traumahan siitäkin on varmasti tullut. Mutta sellainenhan ihminen on omasta mielestään vahva, sillä hän on aina pärjännyt. Mutta varmasti sisin saattaa olla murskaa täynnä. On varmasti kaunaa ja vihaa. Katkeruuttakin kenties? Olisi hienointa kokea että saa tyhjentyä taakoistaan näissä hetkissä, uskovien kanssa, eikä rasiteta entisestään taakkaa uusilla resepteillä. Pelkästään puhe ei tee oloa terveeksi, usein on tunteet paljastettava ja niille annettava syvähoitoa. Onko todellista rakkautta, jos ei osoiteta sitä läheisyydellä, rinnalla olemisella, vain läsnäololla ja kuuntelulla.

Jos joku avaa haavansa auki, niin ainoa parantaja on rakkaus. Kun kipeät tunteet plumpsahtavat esiin, niin pitää lohduttaa aja auttaa, jotenkin sitä haavaa paranemaan. Auttaja ei ole parantaja, vaan kätilö, joka auttaa ihmisen tuskaa pusertumaan ulos sielusta. Ihminen itse sen synnyttää, tai sitten ei, jos ei uskalla. Siinä koetellaan auttajan Messiasluonne, pystyykö kantamaan ne tuskat toisen edestä Kristukselle ja julistamaan vapautusta, Jos en pysty tähän, olen rakkaudeton tai pelon kahleissa itsekin. Raamatussa on kyllä jae, että täydellinen Rakkaus karkoittaa pelon. Eli totuus on se, että rakkaus onkin vajavaista. Jos luulee rakastavansa voi ollakin että on sokea ja erehtyy luulemaan sympatiaa rakkaudeksi. Jos ei huomaa rakkautta, silloin se ei ainakaan voi olla itsestä, jos sitä siis ilmenee kuitenkin.

Huolestuttavaa on jos sitä ei ilmene. Silloin pelko estää. Ehkä jokaisessa uskovassa asuu rakkaus Pyhässä Hengessä, mutta se voi olla kaikkien esteiden takana passiivisena. Vasta kun esteet murtuu, se tulee aktiiviseksi. Minä murtaa? Jumalan rakkaus toisten ihmisten osoittamana ja rehellisyys, sekä aito välittäminen. On kerrassaan kummallista, että kirjoitan tällaista, sanat vain tulee mieleen. Ihan kuin olisin viisas, vaikka en ole suinkaan. Ehkä lukemani terapia-kirjallisuus on muokannut minua, tai ehkä niiden viesti on tehnyt ketjuja mieleeni tai sitten Pyhä Henki täyttää mieleni ajatuksillaan. Mikä minusta tulee?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tulenko terapeutiksi, sielunhoitajaksi vain kirjailijaksi. Haluan kirjoittaa paljon kirjoja. Haluan elämänkertakirjan. haluan tehdä Getsemane-aiheisen eheytymiskirjan. Muuta ehkä, mutta sen tietää vain Jumala. Mutta jospa kaikki lukkoni aukenisivat ja takahuoneet sielustani tyhjentyvät romuista ja tomuista, niin kuinka sanat tulisivat vuolaana. Tulisi armo ja rakkauskeskeisiä kirjoitelmia. Nyt voin kirjoittaa siltä pohjalta, millainen olen ja mitä olen saavuttanut. En voi ylisanoja kirjoittaa, ellei niitä Jumalan Henki anna. Tämä kirja pian täyttyy, huomaan sen ennätysajassa täydentyneen. Olen pyrkinyt kirjoittamaan kaikki ajatukseni ylös, jotka ovat tulleet rauhallisina yön hetkinä.

Millaiset koulut ovat käyneet kristilliset terapeutit? Millaisia heidän ensikirjoittelunsa? Eivät varmaan he alkaneet suoralta kädeltä kirjaa kirjoittamaan. Miten kehitys alkoi, miten uskalsi lähteä levittämään omaa aineistoaan alussa. Millainen kynnys se on ollut? Mistä he ovat saaneet sanat ja tekstit? Miten ne ovat tulleet? Tuleeko ne ajatuksiin rauhana, tasaisena nauhana, kuten rukous? vai onko teologiaa käytetty kirjan jaksottamisessa. Ovatko he aina kirjoitelleet, onko ollut vuosien lukkovaiheita? Ovatko he ponnistelleet ja huomanneet sen muodostuneen esteeksi? Kun on tehnyt kirjan, jatkuuko tekeminen edelleen? Kirjoittaako he jatkuvasti? Omistaako he elämän tälle asialle? Miten he seurustelevat Jumalan kanssa?

Tiedätkö yhtään kätilöä (auttajaa), joka synnytyshuoneessa istuu nojatuolissa mukavasti neuvoen ja ihminen siinä yrittää synnyttää itse lastaan. Jospa se ei synnykään oletettavasti, niin se voi kuolla kohtuun ja odottava saa verenmyrkytyksen. Jospa kätilö lukee kirja ja kertoo miten pitää tehdä ja olla. Kenties hän hermostuneena odottaa ylilääkäriä Amerikan-matkalta paikalle. Jospa kätilö ei ole ollut ennen tilanteessa. Tai ehkä hän on ollut aina avustava, eikä näin ollen uskalla (pelkää likaantuvansa)! Vaikka on koulutus. Tarvitaan käytännön kokemusta, koulutus ei pysty tekemään pätevää. Eli siinäpä on miettimistä, tunnemmeko itsemme, ja ylilääkärin tahdon ja rakkauden! Tämä teksti tuli taas mieleeni, ykskaks! 

Monelle uskovalla on tietoa, on sanan tuntemusta. On oltu satoja tunteja Raamattutunneilla, on tuhansia keskusteluja läpikäyty. Mutta kun tulee eteen hädänalainen, ei osata toimia, hätäännytään ja opastetaan muualle, häntä heitetään henkilöltä toiselle ja lopulta jätetään oman onnen nojaan. Joillekin laitetaan laastari päälle ja vain taas se henkilö menee sotkemaan itsensä rapaan ja eikun laastari irtoaa ja haava on jälleen märkivä. Miksi uskovat ei mene käytännön koulutukseen. Ehkä siksi, koska siinä joutuu likaisiin hommiin tai raskaisiin, joutuu kantamaan vastenmielisiä kuormia, voi kirppuja tulla kiusaksi. Uskovat ovat niin filmaattisia ja pyhiä, että ei haluta turmella ja saastuttaa muka itseämme. Meillä on päällä "LOOK-" vaatekaapu.

minussa olisi hyvää, minä en tiedä sitä, olen rehellinen, sillä en puhu ylisanoja itsestäni. Jos joku sanoo ja arvostelee minua, esim. että vihaan häntä, olen sairas ym. Ja kyllähän masennun siitä, sillä niin tiedän olevani ja se vahvistaa olettamustani. Sellainen ei kohota, vaan alentaa minut. Tuloksena on vain lisää halveksuntaa itseäni kohtaan, sillä toisen sanat kertovat enemmän kuin omat arvioni itsestäni. Uskon sellaisen olevan vilpitön, sillä se tulee siten selväksi. Kuka voisi kohottaa myönteisesti minua, etten olisi niin saastainen törkykasa, kuin tunnen olevani.

Onko niin, että voi nähdä lähimmäisen hädän vasta, kun on itse alimmassa itsetuntemuksessa. Kun olen tunteiltani hajonnut ja kenties etova, silloin näen muut toivottamat ihmiset. Silloin en tunne olevani parempi kuin muut syntiset. Ehkäpä silloin pystyy tarttumaan kourilla toisen ongelmatunkioon. Miten asia on? Onko kenelläkään toisenlaista näkökulmaa asiaan? Ehkä pyhyyden tietoisuus tekee ihmisestä lokeroituvan ja kaikkea vastenmielisyyttä karttelevan. Miten on? Tavoittiko Paavali kurjitelemalla tilaansa enemmän syntisiä, kuin ollessa hengellisesti pätevä. En usko omaan teoriaani, mutta olisiko parempaa neuvoa?

En ole törkykasa! Minussa on törkyä, mutta se ei tee minusta jätettä! Törky pitää lakaista ja pestä minusta. Törkyä on lapsuuden varhaisilta ajoilta. Onko ahdistus tärkyä? Mikä oikeastaan on sitä? Ja mikä on jotain muuta. Mutta toisaalta sieluni on sairas. Kyllähän olen sairas kokonaan silloin. Onko sairaus törkyä? On varmaankin! Silloin olen törkykasa. Ainakin kun sen tiedostan, on mahdollisuus joskus puhdistua ja parantua. Kun olen kokonaan sairas, ei ole muuta mahdollisuutta. Olen aina kasvattanut kitkerää kasvustoa. Ja aina on juuret lahonneet, eivät lahoavassa maassa, kauniit kukat keimaile auringossa ja vedessä nouse etova haju. On kuin olisi perunarutto.