Itselläni on sellainen vaihe elämässä, että tajuan hieman enemmän elämää kuin ennen. Tyhmän on tavallaan helpompaa elää maan päällä - kevytmielisemmin. Mutta runsas Jumalan tieto ja kokemus, se saa ihmisen mielen raskaaksi tämän ajan asioita kohtaan. Useat vanhat pyhät uskovat, ovat saaneet elämästä kylläkseen, ja se on myös niin, että sen tulisi olla minullakin ja mielestäni jokaisella uskovalla niin. Tosin maalliselta kantilta sitä pidetään hälyttävänä, sillä katsotaan että nuori jolla on elämä edessä, pitäisi haluta elää tämän maailman asioille ja kehittyä maallisesti ja egollisesti ja tavoitella omia asioita.

Mutta kun ihminen lähestyy kuolemaa, niin oma ego saa kallistua ja pilkkoutua, vähetä ja pienetä. Tulee sen sijaan ojennettua Jumalan puoleen, ja turvattua Häneen kokonaan. Lääketiteen mukaan siis vanha elämästä kylläksi saanut ihminen on aivan terve ja se kuuluu asiaan. Mutta jos on nuori, ja henkisesti ja hengellisesti samalla viivalla, se on sairasta. Vaikka hengellisesti tulee saavuttaa sellainen (täyden iän) kypsyys, että mikään tämän maailman asia ei kiinnosta enää omaksuttavassa ja nautittavassa muodossa. Itse olen enimmäkseen vakava ihminen ja aito. Tiedän että Jeshua ei ollut mikään huumoriveikko maailmassa, vaan enemmän Hän itki ja kärsi sisällään. Elämän tulisi jokaiselle kärsimystä tämän ajan asioita kohtaan. Siinä ei tulisi viihtyä ja sen ei tulisi olla sielun ruoka.

Sapatinlepo on vasta Taivaassa. Niin kauan koko luomakunta itkee ja huokaa, koko Taivaskin itkee, kunnes valittujen luku on täysimääräinen. Ainoa syy miksi saamme todellakin iloita on sanottu Sanassa, ja se on se että siitä syystä että nimemme on kirjoitettu elämän kirjassa tai joku tulee uskoon tai uudistuu uskossa. Kun me kypsymme uskossa täyteen mittaan, meidän tiimalasimme sisältö valuu alas ja sen sijaan ylhäällä on taivas auki tukkeutumattomana. Silloin me olemme kokonaan kuolleet tälle elämälle ja sen halulle ja omistamiselle.

Nykyään ajatellaan että nuori aikuinen ihminen pitäisi saada tulemaan elämän myönteiseksi, unelmoivaksi, maallisia asioita saavuttavaksi. Mutta ei ole silloin kyse mistään sairaudesta, vaan kasvusta, jossa kasvetaan maasta korkealle, eikä jäädä köynnöstämään maan pinnalle kastematojen seuraksi, vaan ihaillaan perhosia ja pilviä korkealla. Ymmärrän että autuaampi uskova on lapsenmielinen ja "haihattelija", sellainen joka on poissa tämän ajan realismista enimmäkseen, jolle tämän ajan realismi on riesaa ja vastenmielistä.

Ajattele David Wilkersonia, Billy Grahamia ja Hilja Aaaltosta. Ajattele heidän persoonaansa. Kuvittele että Jeshua oli paljon suuremmalla syyllä melankolinen ja syvällinen. Hänhän ei itse asiassa elänyt tämän maailman realismin näkökulmassa, vaan kaikessa Hän korosti Jumalaa. Hän eli jonkinlaisessa epätodellisessa perspektiivissä, ja ei Hänen puheitaan monet käsittäneet, ne oli outoja. Messias eli koko Jumalan täyteydessä, täydellisessä täysi-ikäisyydessä ja kypsyydessä. Tämä tulisi olla tavoitteemme.

Jos luet kirjoja, joissa kerrotaan juutalaisuudesta, uskonjuurista, historiasta joka on vaikuttanut meihin, jonka tähden olemme olemassa ja uskovia Messiaaseen, se muuttaa ihmistä ja suhtautumista elämään. Me olemme uskossa miljoonien kustannuksella, ja miljoonien veren vuodon kautta, mutta vain yksi Jumalan Pojan veripisara pesee meidät. Mutta monen kapina, sorron ja sodan kautta olemme tänään uskossa ja olemassa.

Kun ajattelemme uskomme juuria, Messiaan aikoihin, kun Hän oli maailmassa, ja Jerusalemin tuhoamisen aikoihin, niin kaikki se on vaikuttanut kaikkeen. Sitä lukemalla tulisi samaistua, sillä Messiaan tähden kärsineiden tuska on ollut meidän olemassa olomme hinta. Ja silloin me olemme heidän lapsiaan ja osallisia myös heistä, ja heidän verensä ja kärsimyksensä ovat esihistoriallisenkin ajan kuluessa, meidän oma talenttimme, ja me olemme heidän siementänsä.