Tuleva puolisoni ei saa ohittaa Jumalaa, puoliso ei saa tulla Jumalan ja minun väliseksi esteeksi ja tukkeeksi. Puolisoni ei saa määritellä Jumala suhdettani ja hallita sitä. Puolisoni ei saa kontrolloida minun hengellistä elämää ja suuntausta joka on Jumalan ohjaamaa. Puolisoni ei ole tie, totuus ja elämä - eli ovi. Hän on tiellä ja minä olen tiellä, yhdessä ja erikseen. Puolisoni ei saa mitätöidä (sanoilla, tietävyydellä ja asenteilla) rakkaussuhdettani Pyhään Henkeen, Jeshuaan Messiaaseen ja Isään Jumalaani. Puolisoni ei saa koskaan astua minun ja Mestarini Jeshuan väliin.

Ja tämä pätee minuun myöskin. Puolisollani on oikeus puuttua asioihin (nuhdella ja rohkaista) jos lankean, jos en vaella Taivaallisen Isäni edessä kuuliaisuudessa, tai jos tulen hengellisesti laiskaksi ja välinpitämättömäksi. Mutta hengelliset asiat, kokemukset, armoitukset jne... eivät ole mitätöitäviä asioita. Jos puhun kielillä, profetoin, kuljen hyvin ahdasta ja kaitaa elämän tietä, reagoin omassa-tunnossa herkästi, koen hengessä asioita - kuten Jumalan läsnäoloa, se ei ole nuhtelemisen aihe.

Jos minulle on annettu hengellinen näky ylhäältä, vaikka se olisi maallisesti mahdoton, vaikka se ei sopisi luonnollisiin kykyihini ja ratkaisuihini, niin lopputulos on Jumala kädessä, koska olen Hänessä, ja Hän toteuttaa sen asian, mikäli kukaan ei laita jarruja eteen. Jos puolisoni laittaa esteen eteen, en tuskin tulisi tekemään Jumalan tahtoa, sillä Jumala on asettanut miehen vaimon pääksi, ja aviomies voi siksi periaatteessa estää asioita. Ja näin mies on tilivelvollinen Jumalalle siitä, että miksi niin toimi.

Olen sitä mieltä että yksineläjänä saan olla niin vapaa Herrassa, kuin on ikinä mahdollista, ainakin nykytilanteeni mukaan, ja olen siitä suunnattoman, suunnattoman kiitollinen Jumalalle! Mutta uskonelämässä olen koko aika vaellusmatkalla, koko aika kasvan ja kuolen. Koko aika opin ja omaksun uutta Hänen kasvojensa edessä. Ja Isä, Luojani on se, joka minua kasvattaa, vie ja johtaa, ja Hänen Sanansa on leipäni ja Pyhä Henki on juomani.

Tulen aina menemään eteenpäin, en tiedä tulevaa, vaellan vain. En voi määritellä Jumalaa, en Hänen tahtoansa, en Hänen suunnitelmaansa. En olisi vuosia - vuosia sitten, ajatellutkaan mitä tähän asti olisi tapahtunut. Olen kuollut niin monesti. Jos olisin kaiken silloin tiennyt, joka kuoleman kohdannut kasvoista kasvoihin kerralla, en olisi kestänyt - se olisi tuhonnut koko minun silloisen elämäni. Mutta nyt tiedän että Jumalan edessä on pakko kuolla ja nöyrtyä, tullakseen Häneen osalliseksi ja palvellakseen Häntä.

En itse asiassa halua edes tietää tulevaisuuttani, sillä tiedän että helppoa se ei ole, eikä pidä sitä ollakaan. Tarkoitukseni ei (eikä Jumalankaan tahto ole) ole kiinnittää ajatuksiani ja mieltäni maallisiin asioihin ja faktoihin, vaan uskoa Jumalaan, ja etsiä Häntä intensiivisesti joka hetki. Messias on elämäni, tulevaisuuteni ja toivoni. Vain Häneen uskomalla ja Hänessä pysymällä pelastun.

Minua ei harmita ja kaduta se mitä olen ja mistä olen luopunut, mitä olen uhrannut Jumalalle. Olen tilalle saanut niin valtavasti Häneltä, valtavasti Häntä. Mutta koko aika tiedostan, että vain ne ovat pieniä murusia Hänen olemuksestaan ja voimastaan. Janoan Häntä aina vain, lisää ja lisää sydämessäni. Mitä enemmän olen kuollut omille ominaisuuksilleni, sen suurempi vapaus minulla on Herrassa, sitä samaistuneempi ja läheisempi olen Häneen. Sen helpompaa minun on elää Hänessä, ja tulla Hänen tykönsä.

Koen että olen niin köyhä hengellisesti. Tuntuu kuin en koskaan tavoita Jumalaa niin, että tulisin kylläiseksi. Niin että koko elämäni tyydyttyisi Hänestä. Usein on niin vaikea lähestyä Häntä. Häntä ei tavoita joka kerta samalla tavalla. Hän ei yleensä toimi samoin kuin toimi ennen. Jokainen kohtaaminen on erikoinen, joka kohtaamisen valmistautuminen on erilainen. Jumala ei tee aina aloitetta, vaan minä teen aloitteen ja nöyrryn, js sitten Hän tulee vastaan.

Joskus on ollut viikkokausia jatkuvaa Herran läsnäoloa, paastojen aikana esimerkiksi, jolloin yhteys on koko aika avoin, ja vuorovaikutus toimii keskeytyksettä. Mutta silloin kun oma mieleni ottaa vallan ja alkaa seikkailemaan erilaisissa maallisissa toisarvoisissa asioissa, yhteyteni Taivaallisiin on häiriytynyt.

Kirjoitukseni ovat enimmäkseen monien mielestä kovia ja jäätä. En osaa sanoa miten joku voi kokea siten. Kirjoitukseni syntyy intohimosta Jumalaa kohtaan. On erikoista, jos niissä on joidenkin mielestä sitä sävyä. Ehkä syy on se että, niissä on kuoleman pelottavuus mukana, ja liha pelkää sitä. Niissä on todella Jumalan pelkoa mukana, täyttä vakavuutta, joissa ei ole hempeyttä mukana. Niitä kirjoitan aina sydämelläni ja omalla tunnollani, sekä mielelläni, joka tahtoo olla kuuliainen Isälle.

Monen mielestä olen ylpeä uskova- Itse asiassa kaikki ne jotka ovat vain oppineet tuntemaan minua kirjoituksieni perusteella niin kokevat. En osaa siihen sano juuta ja jaata. En pokkuroi ihmisiä, en etsi ihmisiä, vaan Jumalaa. En kumarra ihmisiä, en halua inhimillistä sananvääntöä, en halua olla ihmisten orja. Olen ainoastaan Jumalan palvelija, ja toteutan Hänen tahtoaan.

Joskus kun jonnekin kirjoitan, tulee ikäänkuin sellainen suma päälle. Eli sanoma revitään kappaleiksi, ja minua vaaditaan siinä ohessa tilille, ja määritellään jos mitäkin ja minutkin laitetaan kappeleiksi ja tai narun perään ja aletaan ohjata minua ihmismielipiteiden juonikuvioihin kuin koiraa. Tähän olen joutunut monesti, ja se ei totisesti tuota kunniaa enää Jumalalle. Jos siis en välitä siitä, vaan sivuutan sen, niin olen ylpeä. Jos taas menisin siihen mukaan ylpeydessäni ja näyttämisen halussani, olisin nöyrä.

Tälläiset asiat saavat minut ihan hulluuden tilaan ja silloin yleensä katkaisen välittömästi yhteydet sellaiseen tahoon. Ihminen on mitä on. Paraskin uskova on sellainen, kuin kuka tahansa ihminen. Ihminen hengellistää asioita ja toimintatapojaan. Ihminen on kova ja kyyninen, sekä pinnallinen. Joku ihminen väittää että sanon hänelle jotakin. Mutta totuus on silloin yleensä se että en sano kenellekään osoittamalla suoraan asioita, vaan kirjoitan yleisesti, monikossa. En voi käsittää sellaista loukkaantumista, se tuntuu todella vieraalta ja hullulta.

En minä jaksa ainakaan spekuloida tuollaisia asioita, se on paholaisen tahto. Joka haluaa sortaa ja hajottaa. Olen oppinut että en alkaisi kovin kernaasti keskustelemaan uskovienkaan kanssa asioista netissä. Helpompi on puhua pakanoiden, eli pelastumattomien kanssa. Jos saan ylpeän leiman otsaani, niin sittenpä se on niin. Jumala kuitenkin tuntee minut, ja armahtaa minua. Jumalan Sana käskee olemaan nöyrä Hänelle, palvomaan Häntä, etsimään Häntä, tekemään kaikki Hänessä ja kuin Hänelle.

Kun Kuningas lähettää lähetin matkaan, lähetti toimittaa asiansa viipymättä. Eikä jää rupattelemaan ja eksy samalla matkalla. Lähetti saa eväät matkaan Kuninkaan talosta ja palatessa palkkionsa. Jos lähetti ottaa palkan matkan varrella olevilta, ei tule enää palkkaa Kuninkaalta. Sillä Kuningas kysyy uskollisia palvelijoita, jotka on lojaaleja Hänelle. Voi olla että lähetin matkan varrella on esteitä ja ivahuutajia, mutta lähetin tehtävä on olla kiinnittämttä siihen huomiota, koska hän on kuolemaansa asti uskollinen Kuninkaalle.

Kun lähetti on sanansa saattanut perille, niin hän tekee väärin, jos alkaa vesittämään sitä viestiä, alkaa pelaamaan sen kanssa totuutta ja valhetta. Lähetillä on aina Lähettäjänsä antama arvovalta ja sinettisormus. Lähetti on Lähettäjänsä vallassa ja omaisuutta, hän ei toteuta omaa tahtoa, vaan Lähettäjänsä. Onko lähetti nöyrä, jos rikkoo Lähettäjänsä tahdon? Olisiko hän ylpeä, jos noudattaisi ainoastaan Lähettäjänsä tahtoa? Ihmisen näkemykset ovat aina nurinniskaisia.

http://vuodatus.net/site/control/editblog?id=269975&start=110