[ 5. Moos. 10:10 Ja minä viivyin vuorella, niinkuin edelliselläkin kerralla, neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä syömättä .. 2. Moos. 34:28 .. ja juomatta.] (2x40vrk)

[ 1. Kun. 19:8 Niin hän nousi ja söi ja joi. Ja hän kulki sen ruuan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä .... ]

[ Matt. 4:2 Ja kun Jeesus oli paastonnut neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, tuli hänen lopulta nälkä. ]

[ Hes. 4:6 Ja kun olet saanut ne (neljäkymmentä päivää) päättymään... ja kannettava .. syntivelkaa neljäkymmentä päivää... ] (2x40vrk)

Tuossapa on vain joitakin jakeita, selvistä todisteista että kaikesta pidettiin hyvin tarkkaa kirjanpitoa. Niissä kaikissa on neljäkymmentä päivää mainittuina. Monien muidenkin samankaltaisten lainaamatta jättämieni jakeiden perusteella tulkitsen että myös uskovan on hyvin suositeltavaa pitää päiväkirjaa, jossa on erikoisia asioita, sanomia, paaston aikoja, ihan kaikkea poikkeuksellista, mistä arvelet olevan hyötyä myöhempään ajankohtaan tai eteenpäin saatettavaksi. Kaikenlaisia todisteita ja kokemuksia hengellisestä palvelutyöstä. Myös lauluja, psalmeja ja esirukouksia, sekä unia joilla arvelet olevan symbolista merkitystä.

Apostoli Paavali ilmeisesti piti erittäin tarkkaa kirjanpitoa. Tai sitten hänellä oli todella erinomainen muisti. Mutta uskon että hän oli kirjanpitäjä, toimensa ohessa. Kirjanpito on todella tärkeä. On todella menetys, jos monet hengelliset ajan kohdat, huipentumat, siunaukset tms.. jäävät unholaan. Kuinka moni esim. ajattelee, että kun erottaudut Herralle, se tulee tapahtua salassa, ja siksi siitä ei saa edes kirjoittaa ja jälkeenpäin puhua. Mutta eikö Raamatussa mainita paljon paastosta, sekä todistajien että paastoajien suusta, sen kauden jälkeen.

On vain eri merkitys sillä millä asenteella se tapahtuu. Kuitenkaan ei pidä siitä kerskua, vaan rohkaista toisiakin siihen. Mutta siltikin kaikki on aivan vapaaehtoista. On kerrassaan mahtavaa tutkia jälkeen päin omaa vaellusta, mitä on tapahtunut Herran toimesta. Ei kaikki olekaan mustavalkoista. Esimerkkinä mainitsen vaikkapa, että tänäkin päivänä nuo omat runoni, joiltakin kuukausilta taaksepäin tästä, olivat niin lämpimiä. Nekin jotenkin herätti minussa uusia tuntemuksia. Kuten halua olla pehmeämpi ja olla inhimillisempi ja herkempi Pyhälle Hengelle.

Ei kaikki mennyt ole todellakaan kurjaa, ei kaikki ole pois pantavaa, se voi olla yllättävästi rohkaisevaa. Näkee peruutuspeilistä palasen Jumalan toimintaa ja ihmettä menneisyydessä. Ja niin halajaa kokea sitä. Sen ohessa mitä tänä päivänä on toteutunut. Ei ole hyvä unohtaa niitä asioita ja etappeja, mitä pitkin Jumala on kuljettanut ja uudistanut hengellistä luomustaan, ihmistä. Onneksi aina ihminen voi tutkia itseään Jumalan variaatiosta käsin.

Jos on kadottanut osan herkkyyttä, sitä saa tulla uudestaan herätetyksi, lukiessa jotain siunattua osuutta, joka on kuin Jumalan tuoksu, Hänen Henkensä muodostama oleva ja todeksi eletty sana aikoja sitten. Sillä Jumalan Sana on tuoksu, ja se on elävä. Kirjoita ylös eläviä sanoja, tuoksuvia sanoja, älä hautaa ja unohda sitä mikä on elämän Sanaa. Siitä on hyötyä tulevaisuudessa, jonakin tiettynä hetkenä sen huomaa. Voisin verrata kokemusta seuraavan tavoin.

Olemme hengellisellä kasvumatkalla, pieniä lapsia alussa. Olemme erittäin herkkiä, suloisia, ihanan kuuloisia, iloisia ja tuomme esiin silloin kaikkea sitä suloisuutta, mikä kuuluu Hengelliseen nuoruuteen. Tai sitten olemme joskus ollut kuin raikkaan laguunin putouksen alla hengellisesti, ja sen vaikutuksen alaisena kirjoittaneet kokemuksistamme. Tai sitten on kirjoittanut rakastuneena jotain kaunista.

Mutta sitten on aikaa kulunut, kuukausia tai vuosiakin. On tullut taivallettua erämaita, kaikenlaisissa kiusauksissa ja peloissa. On tullut kovuutta, on suojia suojien päälle. On tullut pukeuduttua hengelliseen sota-asuun ja on aktiivisesti taisteluvalmiina joka millisekunti. Jotenkin Jumalanlapseus on muuttunut karuksi aikuisuudeksi. Voi kadottaa vilpittömyyden ja ilon. Tulee tilalle pelkkä puurtaminen. On vain niin tyhjä olo. Mahdollisesti on hengellisesti kankeutut ja tottunut tiettyyn makuun.

Mutta oi, silloin kun saa ottaa niitä eläviä sanoja esille. Niitä mitä on elänyt aikoja sitten. Niitä mitä on silloin kokenut, silloinkun ne Sanat ja tapahtumat olivat toteutuneena siinä ihmisessä, joka tänä päivänä voisikin tarvita kipeästi sitä salvaa. Ei voi palata menneeseen. Mutta se voi koskettaa ja olla edelleen ravintoa, sillä siihen hetkeen voi palautua toviksi muistelemaan. Ja parhaimmillaan ne asiat voi tuottaa uutta näkyä ja virvoittaa. Koska ne on eläviä sanoja, joita Jumala on hengessään silloin vaikuttanut ihmisessä, ei tavoin.

Mutta jos ei ole ehtinyt tai saanut ulosannin saamattomuuden tähden kirjoitetuksi mitään, niin silloin on hyvä lukea muita kirjoja, joiden voi arvella olevan raikasta ja virvoittaa Sanaa. Itse olen sellainen, että muiden runot ei paljoakaan kosketa, vaan ainoastaan omani. Sillä niissä, jos jossakin on tunnetta. Jos luen jonkun toisen runoutta, en voi aistia sellaista, sillä ne on toisen elämää. Mutta jos voit, niin nauti siitä.

Kysympä mikä on maailman vanhin ammatti? Niin mikä se mahtaa olla? Ensin luotiin eläimet, sitten Adam, ja hän sai erikoisen etuoikeuden - nimetä - kaiken elävän. Eli kirjoittaminenhan se siinä. Oikeastaan taisiko ensin olla kuvittaminen ja sitten sen kirjalliseen muotoon saattaminen. Kirjoittaminen ei milloinkaan katoa. Sana on ja pysyy, se on loputon ketju, lukeminen vaikuttaa sanoja, ja varsinkin ajattelu.

Mitäpä olisi ihminen ilman kirjoja ja kirjaimia, mitä koko maailma olisikaan ilman niitä? Kirjoittaminen taitaa olla suurin ja merkittävin taito, sitä vain ei aina kovin paljon arvosteta. Mitä ihminen ei ilmaise suullisin sanoin, sen ilmaisee kirjallisin sanoin. Tunnetuimpia on runolliset teokset ja laulut. Niihin laitetaan tunteet. On erikoista että tavallisessa keskustelussa ne vaan ei passaa, eikä tavallisen kirjan sivuilla. Runot ovatkin siis eräs instrumentti, kaikki laulut syntyvät runoista. Niiden ympärille kasataan solistit ja virtuoosit.