En saa Jeshualta tarvitsemaani tukea. En Pyhästä hengestäkään. Kuka minua halaisi ja lohduttaisi? Kuka hyssyttelisi minua äänellään, kuka katsoisi rehellisen myötätuntoisesti.  En voi vihaa iankaiken pitää sisälläkään. Ketä hakkaisin, kuka olisi heikko syntipukki joka kestäisi? Mutta Jeshua on kätkössä, enkä voisi Häntä vihata. Kuka ottaisi vihani. Pitäisikö paholaisen ilmaantua eteeni, ja että sille vetäisin turpiin. Mitä teen, alanko tuhota itseäni, sillä niin käy, jos en saa vihata, kun tuntuu siltä. Totuus on tämä, että maailma on ihmisyydelleni todellisin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Hengellinen ulottuvuus aukeaa vain rukouksessa. En pysty rukoilemaan taukoamatta, vaikka haluaisin. En voi kieltä tunteitani, sillä ne on todellisia, ne ovat sekä maallisen että hengellisen ulottuvuuden edessä. Ei minulta mitään tavaraa, ruokaa, vaatetta, suojaa puutu. Siltä osin olen tasapainossa. Mutta jos sisin on sairas, ei paljoa ulkoinen lohduta. Ulkoinen hyvä, ei poista sisimmän pahaa oloa. Jos sisin pelkää, ja on ahdistunut, ei turvattu kotikaan sitä poista. Poistaako rakkaus, en tiedä, sillä en tunne sitä. Kaipaus ja ihastuminen ei poista. Voinko antaa anteeksi, jos rakkautta ei ole mukana? Voiko unohtaminen olla anteeksiantamisen veruke, silloin kun rakkaus puuttuu. Ainako kaikki korvataan korvikkeella, kun ei ole rakkautta?!

Kaipaan rinnalla kulkijaa. Mitä minä teen, minulla ei ole turvallista olla missään. Koskaan en ole ollut rakkauden sylissä. Koskaan en ole vilpittömästi ihailtuna. Minä rakastan kissaa, hyväilen sitä vaikka kuinka ja se rakastaa kosketustani, ja kun se on saanut tarpeekseen, se lähtee pois. Olisipa joku, joka olisi niin turvallinen minulle, kuten minä kisulle. Minä komennan äänelläni tai eleellä, mutta en tarpeettomasti.  Kunpa joku hoivaisi minuakin. Kissa vaatii hellyyttä ja en torju sitä. Usein kaappaan sen syliin, kuljetan ja hyväilen. Se on niin onnellinen, se saa hellyyttä niin paljon kuin haluaa ja enemmänkin. Kuka minua voisi niin hellitellä?

Pyhä Henki, minussa ei ole rauhaa, ei voimaa kestää vaikeuksia. Voitko tehdä vahvaksi uskoni ja sieluni. En pysty olemaan vahva, sillä olen niin heikko. Olen arkalainen ja säikky. Olen aivan naatti, jonka juuret on mädäntyneet ja varret vain repsottavat alas vaipuneena. Toisaalta olen niin ongelmainen, että en usko eheytyväni. Olen loputtoman sairas, olen täysin mätä! Olen tosi traumainen rupikasa, joka haisen ja olen kamala. Mikään ei paranna minua. Olen sisältä täysin ällö. Sisälläni on niin kamalia asioita ja probleemia, että ne eivät muutu milloinkaan, parempi jos kuolisin. Koskaan en tule terveeksi, kuolen ennen kuin alan uudistumaan ihmisenä. Minun taju ja psyyke ei kestä vammojeni itsetutkiskelua, parempi olisi kuolla, kuin kantaa kuoleman hajua sielussani!

En rakasta itseäni, en todellakaan! Ehkä pidän joistakin piirteistäni. Vihaanko itseäni, luultavasti, sillä tuomitsen itseäni armottomasti. En pysty rakastamaan, kuinka pystyisinkään? Se on mahdottomuus. En hyväksyä itseäni, kun olen tällainen, jätekasa, kaatopaikka joka lemuan. Sillä lapsena ja aina on kaikki toisten likaiset tunteet heitetty päälleni. Ne ovat vajonneet syvälle maaperääni ja ne levittävät etovaa kaasua  ilmoille. Kuinka voisin hyväksyä tällaisen sielun? Mitä minä oikeastaan voi, konsteja ei ole. Toivotan itselleni kuolemaa, sillä perustukseni on jo osittain ja aina olleet kuolleessa tilassa. Silloin roskatunkioni palaisi pyhässä tulessa ja joku osa säästyy iankaikkisuuteen