Minä olen jo pitkään huomannut että kirjoitan paljon latteammin Jumalasta ja hengellisistä asioista kuin yli vuosi sitten. Joskus katson niitä kirjoituksia ihmetellen, että kuinka oli mahdollista saada niin taidollista kirjoitusta. Sitten huomaan, kun seuraan jotakin keskustelua vuoden takaa, jossakin toisella foorumilla, niin olen ollut paljon viisaampi ja älykkäämpi kuin tänä päivänä. Syytän siitä sitä, että ei ole haastetta, ei ole ahdistelua tarpeeksi, että ei ole tarpeeksi hiontaa, jota silloin yli vuosi sitten sain todella kokea.  Silloin, vaikka se oli kovaa, niin tiesin että ilman sitä en voi kirjoittaa sillä tavalla, ja samaistua Jeshuaan. Kun on tullut kaikki liian yksitoikkoiseksi ja helpoksi, on todella vaikea olla hengellinen, viisas ja virtaava.
     Yksinkertaisesti tarvitsisin haastetta! Tuntuu että älykkyysosamääräni on laskenut 50%:tia siitä asti, kun vertaa niitä kirjoituksia tämän päivän kirjoituksiin. Eikä ole helppoa tulla ankarasti hiotuksi ja eikä tulla muitakakaan hioneeksi, koska silloin minulle näytetään ovea yksinkertaisesti. Mutta kova hiominen on edellytys sille että kasvan uskossa! Enkä voi itse itseäni hioa, se on mahdotonta. Vuosi sitten minulla oli todella vaikeita ja ahdistavia aikoja, mutta silloin kirjoitin ihmeellisiä asioita, joita pilkattiin, mutta edelleen ne ovat minusta todella ihmeitä. Saatoin yhden kirjoituksen kanssa työskennellä 10 tuntia tai useamman päivän muokaten sitä. Enää ei ole ollut niin. Kirjoitan vain tunnin ajan ja se on siinä. En ole tyytyväinen!
     Onhan elämäni ollut kovaa hiomista, mutta en senkaltaista hiomista tässä tarvitse. Se mitä tarvitsen, on vainoa, vastustusta, väheksymistä, ja omalta puolelta hengellisten asioiden kaivamista ja siitä jankuttamista, Raamatulla perustelemista ja päähän lyömistä, ja kirkonoppien ja muiden maallisten käsitysten näyttämistä synniksi Raamatun perusteella. Siinä olen taitava, mutta jos jossakin siihen rupean, niin ovea näytetään tai sitten naisena en saa puhua sitä ja tätä, tai tarvitsen seurakunnan hyväksynnän. Ennen ei ollut niin ja silloin se oli hyvä. Ei silittäminen ole hiomista, se on korvasyyhyä, mistä liha tykkää.
     En minä tieten tahtoen ole harventanut kirjoitusta, kärsin oikeasti siitä että ei tule paljoa mitään, tai se on vaan samaa. En halua tällaista, mutta kun en voi pakottaa itseäni ilman motivaatiota siihen. Joku asia pitää olla joka valtaa minut niin, että sen pohjalta saan kirjoitettua antamuksella vaikka kuinka paljon, vaikka vuorokauden ympäri. Se on edelleen palvelutyöni ja kutsuni. Ja kärsin kun se kanava on kiinni, ei vain tule kuin pisaria, ja en ole niihin tyytyväinen. Ja jos en ole tyytyväinen, ei ole Jumalakaan. Vuosi sitten olin, ja luin niitä aina monia kertoja jälkeenpäin ihmetellen. Vaikka Rakastan Messiasta, niin se ei auta minua kirjoittamaan.
     Ja se kirjoitus, mitä tahdon kirjoittaa, se ei ole mikään lyhyt präntti, vaan monta A4-arkillista. Kun Herra on ennen antanut voitelua Pyhässä Hengessä ja olen kirjoittanut, niin kirjoitukseni ovat olleet välillä todellakin maratoonipitkiä. Eikä niihin ole osannut oikein lopettakaan, vaan heti on seuraavaa aihetta pukannut perään, kellon ympäri joskus jopa. Sitä kaipaan, koska silloin elän myös eri realismissa, unohtaen tämän ympäristöni melkein. Sitä kaipaan, toimettomana on tosi kurja olla. Usein nykyään vain olen ja olen ja olen, ja mitään ei tule, odotan vain ja odotan... odotan.. Odotan että jostakin tulee ensisysäys joka herättää minut kirjoittamaan, jostakin tulee jotakin raikasta ja voimakasta, mutta ei yleensä tule mistään mitään. Eikä se ole mukavaa! Passiivisuus on hirveää. Parempi kiusattavana ja vainoissa pää ladattuna, kuin passiivisuudessa ja pää tyhjänä. edit