Asioita arvostaa vasta sitten kun ne on menettänyt? Mutta entä ne mitkä on menneet ohitse elämässä? Esim. nainen joka ei ole saanut lasta, ollut ylionnellisessa onnellisessa parisuhteessa, ollut menestyvä ihminen, kokenut taloudellista huolettomuutta tms..? Ei, niitä puutteita voi arvostaa. Koska silloin verrataan miinusta plussaan. Itse en ole kokenut erityisemmin elämässä sellaisia menetyksiä, joista olisi tullut arvostusta puutteita / niitä kohtaan, eli että ne olisi kääntyneet plussaksi. Niiden suhteen olen edelleen miinuksella. Joten menetyksiin voidaan lukea sisään runsaus ja puute.

Puutteessa on tapahtunut luopuminen, vapaalla tahdolla tai sitten pakon syystä. Runsaudessa se tapahtuu yleensä pelkästään pakosta. Puutteen tähden luopuminen vapaasta tahdosta on samalla tavalla kuolettavaa, kuin runsauden menettäminen omasta tahdosta käsin. Runsaus tosin voidaan jakaa muille siunaukseksi. Mutta puute on aina henkilökohtainen probleema. Sitä ei voi todistaa muille. Sillä ei voida siunata muita. Se ei ole rukousvastaus kenellekään. Runsaus voi olla pahempaa jos on kyseessä joku katastrofi, joka pakottaa siihen tilanteeseen.

Ollaan siis samalla viivalla. Rikas ja köyhä ovat samalla viivalla, jos he ovat kumpikin luopuneet jostain. Mutta jos eivät ole, he ovat toisensa vastakohtia. Pakon tähden puutteesta kärsivä, joka ei ole kyennyt hyväksymään realiteettia, on yhtä ahmatti kuin henkilö, joka on runsaudessa ja elää siinä olosuhteessa kuin jatkuvissa pidoissa. Heillä on sama problematiikka. Suhteet vain ovat erilaiset, mutta sisäiset resurssit ovat samat.

Jolla on runsauden torni, romahtaa syvemmin, satuttaa itsensä kovemmin menetyksessä. Se joka on puutteessa, hän putoaa alemmalta sijalta, ja säästyy pahemmilta kolhuilta ja jälkiseuraumuksilta. Se henkilö jolla on menestyksen keinot nousta, se nousee myös hyvin äkkiä korkealle. Mutta se jolla ei niitä ole, jää usein alas. Ei voi olla suurempaa onnettomuutta, kuin että ihminen jää haavojensa äärelle, kun hänellä olisi edellytys nousta ylös, vaikka kirjaimellisesti sitä ei tapahtuisikaan.

Näköjään kirjaimellinen totuus ei aja sijaa ja etuoikeutusta todelliselle asemalle henkilön elämän tulevaisuudessa, joka tulee olemaan hänen hahmotuskuva itselleen. Niinpä hänen täytyy tulla takaisin alkutilanteeseen, ja voida siinä hetkessä samaistuneena siihen olosuhteeseen, lajitella ne asiat, ja piirteet, joissa hän on ollut, ja joista on tapahtuma lähtenyt liikkeelle. Vain sillä tavalla hän voi koota ne legot yhteen, ja kehittää niistä tuleviasuutensa tornin, johon nousta. 

Puutetta ja runsautta on niin monenlaista. On taloudellista onnea, on kauneuteen liittyvää siunausta, on parisuhteeseen, perheeseen, terveyteen, rahaan, menestykseen. On monia eritasoisia puutteen ja runsauden muotoja. Jokaiseen asiaan joka ihmisen elämään liittyy, koskee hänen tunnemaailmaansa sekä identiteettii. Eri tasoisissa luopumisissa, aina ihminen kuolee ja sen seurauksena hän kypsyy silloin kun tunnemaailmastaan jotain riistetään tai otetaan pois.

Ei ole olemassa kasvua, ilman luopumista. Ei kehity kasvua, jos aina on onnea elämässä. Ihmisen optimitila on elää onnellisena joka hetki. Ne jotka rankimmin kärsivät ja ovat ns. pohjalla jollakin tasolla elämässä, joka olisi yleensä heidän emotionaaliselle tai hengelliselle luomukselleen elintärkeätä, he kasvavat voimakkaammin ja vahvimmiksi, vaikka eivät olekaan pidempiä ja hienoimpia. Mutta jos he eivät voi nujertaa menneisyyden koodia, he pysyvät kuoleman tilassa, eivätkä edisty elämässä.