Useinkaan en puhu tai kirjoita julkisesti mitään, sellaista joka on oman tunteeni tai epäskoni tai itsekkään mieleni tapaista. Toki luonteeni on hyvin vahva, ja se aina tulee selkeästi esille, mutta sekin on Jumalan työkalu. Yleensä siis kun puhun asioista, nousen tavallaan uskon näkökulmiin ja silloin en piittaa omasta rajoitteellisuudestani. Usein ihmiset puhuvat omasta näkökulmasta käsin, entisyydestä, kokemuksesta tai teoriasta käsin. Mutta olen jo pidemmän aikaa pyrkinyt harrastamaan luonnonvastaista tapaa. Siinä missä tulee raja vastaan, niin en pysähdy siihen ja jää sumplimaan realiteetteja, vaan nousen uskoon.

Usein ihmiset (pahat henget) tahtovat saada katsomaan itseäni; "sinulla ei ole kokemusta, sinulla ei ole lahjoja, sinulla ei ole ystäviä, sinulla ei ole miestä, sinulla ei ole kielitaitoa, sinulla ei ole rahaa, sinä olet työtön, sinulla ei ole autoa, sinä olet sitä ja tätä". Pyrkimys on silloin saada ihminen, nojaamaan realismiin, uskomaan ja turvautumaan itseensä, uskomaan epäuskoonsa ja tuijottamaan sen todellisuuden puutetta mitä ihmisellä ei ole,  peilinä luonnollinen realismi, sekä yliluonnollinen sille alistettuna. Jos ensin katsot siihen realiteettiin, jota olet tai olit, niin on mahdotonta nousta sillä uskontasolle, jossa kielletään itsemme. 

Masennun näkyvästä realismista, omasta vajavuudesta ja mahdottomuudesta, mutta se on aivan tavallista sellaiselle uskovalle, joka elää uskossa, sillä kaksi realismia hankaavat toisiaan jatkuvasti (katoava ja iankaikkinen). Mikä tässä maailmassa loppujen lopuksi on niin erityisen merkityksellistä?- sillä se kaikki on epäuskon realismia, joka ei saa hallita ihmistä, vaan tulee olla aina sen yläpuolella - uskossa.  Mitä kauemmin aikaa on vaeltanut uskossa, sitä vaikeampaa ja ahtaampaa vaellus on. Kuvittele vuorikiipeilijää. Mitä korkeammalle hän pääsee, sen vähemmän on happea, sen sakeampaa on ilmattomuus, sen raskaampaa on kulku, mutta sen kirkkaampaa aina tulee vastaan. Näitä visioita voisi lisääkin laittaa esimerkiksi.

Mitä kylvämme, sitä todellakin niitämme. Jos kirjoitamme epäuskosta, niitämme sitä. Jos kirjoitamme näkymättömiä (olemattomia) asioita uskossa, ne tulevat toteutumaan, ne vain avautuu edessä, muutumme siten kuin ilmaisemme. Vaikka et voisi mitenkään realismin kannalta niitä uskoa ja tietää. Jos julistamme asioita luonnollisesta realismista käsin, pysymme jämähtäneinä, saamme todellakin tehdä asioita hiki otsassa, ja silloin kaikki Jumalan mahdollisuudet avata uusia ovia pysyy suljettuina.

Minä tiedän että minussa ei ole edellytyksiä. Minä tiedän että että minussa ei ole luonnollisia edellytyksiä, ottaa Jumalan valtakunnantyön kutsua vastaan, joka on yliluonnollinen virka. En ole mikään julistaja tämän maailman silmissä, en ole sitä kirjoimellisesti, en ole sitä paperilla tai millään luonnollisella edellytyksellä. Mutta tiedän että olen sitä Jumalan edessä tai olen saanut sen kutsun ja omistan sen jo uskossa. Ja se että olen Hänessä jotakin, se on paljon pätevämpää, kuin että olisin maailman silmissä jotakin.

Joku voisi takertua johonkin lankeemukseeni, kuten suuttumiseen, ja aina muistuttaa siitä. Mutta minä en takerru sellaisiin pikkuasioihin, Ne ovat luonnollisia asioita, jotka tulee ja menee. Niiden aikana harkintakaan ei välttämättä pelaa kovin hyvin. Usein jälkikäteen niitä asioita tavataan käyttää vastaan, ikäänkuin ne olisi olleet alunperin tahallisia ja harkittuja reagointeja. Luonnollisiin asioihin kuitenkaan ei tule jämähtää, ja niitä laittaa kenenkään tielle. On kuin katsoisi puhdasta suurta peiliä edessä, ja aina joku tyrkyttää siihen naaman eteen sotkuista likaista käsipeiliä. Useimmat ihmiset etsii vikoja ihmisestä, niin minäkin lievästi (eniten itsestäni), ja kyllä itsekin näytän peruutuspeiliä ihmisille (ja itselleni).

Itse olen luuseri, ja olen kyllä tehnyt vääriä asioita, ja en ole itsessäni puhdas. Mutta ei se tarkoita sitä että puhumme sitten siitä epäonnistumisesta aina, ja nähdään vain se. Emmehän tahdo olla sellaisia uudessa luomuksessamme, emme hyväksy sitä. Niinkuin Paavali sanoi; "sitä hyvää mitä tahdon, minä en tee ja sitä pahaa, mitä en tahdo, sitä minä teen". Kuitenkaan ei hän jäänyt tilanteiden saartamaksi, eikä antanut muiden jyrätä häntä alleen, vaan oli piittaamatta niistä monin verroin korkeamman kutsunsa tähden, vaikka ne varmasti murehdutti ja masensi häntä. "seitsemästi vanhurskas lankeaa ja nousee jälleen, mutta jumalattomat suistuvat onnettomuuteen." ja "Eikö se, joka lankeaa, nouse jälleen? Eikö se, joka kääntyy pois, käänny takaisin?" Minkälaisesta lankeamisesta tässä on kyse? Paavali vastasi, että tahaton ja suunnitelmaton.

Myöskin silloin kun olen langennut jämähtämään tuijottamaan itseäni ja kurjuuttani, niin ainoa tapa millä siitä nouse, on usko. Kirjoitan sanoja, joissa on uskoa. Ei minua nosta ihminen, ei minua kukaan muu tue kuin Jumala. Toki Jumala avaa asioita ja lähestyy asioiden kautta, rohkaisten ja kohottaen minua nousemaan. Ei ne asiat tule itsestään eteen, ei mikään tule itsestään eteen. Paholainen kiertää aina ympärillämme kuin hyeena, näykkien ja kiusaten mieltämme ja ajatuksiamme, tunkemalla sinne kaikkea turmelusta ja houkuttelevan ihanaa sekaisin, hämmentäen ja lannistaen meitä kaikella tavalla. En minä voisi kirjoittaa tätäkään, kokematta ja tuntematta niitä asioita, ne ovat jokapäiväisiä kamppailuita elämässäni. Kaikesta huolimatta ei meidän tule sulkeutua itseemme, ja olla sielunvihollisen kesyttämiä kissimirrejä.

Ei ole isoista lankeamisista kyse, vaan siitä että ei enää katso Jeesukseen, vaan katsoo olosuhteisiin. Ei katso uskon alkajaan ja päättäjään, vaan kaikkeen siihen mikä on luonnollista realismia. Pietari lankesi Gennesaretin järvellä katsomaan olosuhteita ja alkoi vajota veden sisään. Ei ollut siis suuri lankeamus kyseessä, mutta silti riittävän suuri. Pietari asetti luonnollisen uskon, yliluonnollisen uskon yläpuolelle. Jos tahallamme elämme Jumalasta vetäytyneinä, ja elämme alistaen Jumalan luonnollisen tason alle, me silloin harjoitamme tottelemattomuutta Jumala vastaan ja sitä asiaa kohtaa tuomio. Jos siitä ei tehdä parannusta, niin se tuomion ankkuri vetää sinut pohjaan asti ja hukut sen tuomion osallisuudessa. Pelko, shokki ja paniikki saavat meidät katsomaan luonnolliseen, niinpä välittömästi alkaa vajoaminen, tätä on tahaton lankeaminen. 

Kun joku ihminen vaeltaa uskossa kuten Pietari veden päällä, niin tulee ihmisiä, jotka peittävät Jeesuksen näköpiiristä, tulevat osoittamaan realismiamme, osoittamaan oman mahdottomuutemme. Ovatko silloin nämä kiusaajat itse asissa itse epäuskon elementissä, ja haluavat mahdottomuutensa tuntien saattaa senkin, joka elää uskosta käsin, saattaa hänet keskenäisiin mahdottomuuksiinsa, joissa he ovat eläneet kyllin kauan. Mutta tässäkin korostaisin sitä, että siitä huolimatta tulee katsoa vain Lunastajaa. Raamattu sanoo: "Älkää olko ihmisten seuraajia" (älä itsesikään, omien luonnollisten tunteiden tai päätelmien). Jos emme seuraa Jeesusta me aina eksymme ja vajoamme. 

Kun kasvamme uskossa uskossa niin meidän tulisi hävitä vähittelen. Messiaan pitäisi olla kaikkemme. Meidän kaikki asiamme pitäisi liittyä Häneen, kaikki puheemme tulisi olla sellaista, mihin Hän osallistuu kuuntelijina. Eikä todellakaan tarvitse pelätä Häntä, vaan vilpittömästi saa puhua uskon näkökulmasta. Voimme harjoituttaa itseämme tähän asiaan, puhumme aina mahdollisimman paljon uskosta, ja laitamme pois kaikki turhat hössötykset. Sillä niistä joudumme tekemään tiliä Jumalan edessä. Ne ovat rikkaruohoja, jotka tulee kitkeä pois, eikä niitä kylvätä. Se mitä luonnollisessa itsessämme kylvämme, se kaikki on rikkaruohoa ja se tukahduttaa Jumalan Sanan meissä ja sen mahdollisen kasvun. 

Lopuksi Jeesuksen Messiaan sanat: "Jos joku tulee minun luokseni eikä vihaa ...vieläpä omaa [itsekästä] sieluaankin, hän ei voi olla Minun opetuslapseni. Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa Minua, se ei voi olla Minun opetuslapseni." ja "Joka rakastaa [maallista] sieluaan, kadottaa sen, mutta joka vihaa sieluaan tässä maailmassa, hän säilyttää sen ikuiseen elämään. Jos joku palvelee Minua, hän seuratkoon Minua — ja missä Minä olen, siellä myös Minun palvelijani tulee olemaan. Jos joku palvelee Minua, niin Isä kunnioittaa häntä."

[otin illalla ehtoollisen, tarvitsin sitä, sillä se myös on (paras?) lääke ruumiille ja sielulle. Ehtoollisesta (Herran rakkausateriasta) tulen vielä kirjoittamaan joskus lisää, lähinnä Jeesuksen Messiaan veren ja lihan merkityksestä ihmiselle]